Kokeneiden kirjailijoiden kuvaukset omasta työskentelystään ovat aina toimineet inspiraationa nuorille ja tiedonnälkäisille kirjoittajille. Rutiininsa jo löytäneetkin saavat niistä peilin, jonka avulla tarkastella omia tottumuksiaan. Tarkastellaan siis, miten muutamat tunnetut tekijät ajattelevat omasta työstään – tällä kertaa kirjoittamisen ja ajattelun näkökulmasta

Päässä tai paperilla

Kirjoittaminen ei välttämättä vaadi kirjoittamista. Meksikolainen Juan Rulfo rakenteli mielessään satasivuista mestariteostaan Pedro Paramo kymmenen vuotta, ennen kuin laittoi sen paperille. Sen lisäksi hän ei kirjoittanut eläessään kuin yhden novellikokoelman.

Kuva: Mirna Castello

Perulainen Mario Vargas Llosa tekee romaaneilleen laajaa taustatyötä ja työskentelee kurinalaisesti tuntikausia päivässä. Hän antaa tulla tekstiä solkenaan joka päivä tuntikausia. Lähes jokainen hänen lukuisista romaaneistaan – jotka ovat yleensä aina varsinaisia järkäleitä – on karsittu tuhansien sivujen tekstimassasta.

Rulfolla sanat ja lauseet ovat merkityksistä tiiviitä. Hänen tyylinsä onkin hyvin lähellä runoutta. Vargas Llosa on sen sijaan tarinankertoja: hän haluaa tutustua romaaninsa maailmaan, luoda sinne kirjoittamalla maisemia, hulluja naapurinsetiä ja koiria ja katulamppuja, joiden ei ole edes tarkoitus päätyä itse romaaniin.

Puutarhurin tavoin tai arkkitehdin ottein

Paul Auster on ajatus- ja kirjoituskirjailijan omituinen välimuoto. Hän ei kirjoittaessaan editoi ja karsi tekstiä vaan ajatuksia: kirjailijan pää pursuaa kirjoitushetkellä ideoita, joita hänen on kirjoittamalla hätisteltävä loitommaksi.

Gabriel García Márquezilla ajattelu ja kirjoittaminen kulkevat samaa tahtia. Ajatus on mahdollista ilmaista suoraan tyylipuhtaana lauseena vailla tarvetta muokata tekstiä jälkeenpäin. Tähänkin kirjailija on oppinut vasta vanhoilla päivillään, pitkän kokemuksen myötä. Tämä on vaikea päämäärä saavutettavaksi – ja García Márquezin onnistumisestakin voi olla montaa mieltä.

Vähän kerrallaan tai rohkein vedoin

Varmasti monen Kirjoittajatreffien lukijankin työskentely koostuu päivän tai viikkojen aikana päähän tupsahtaneiden ajatusten kehittelystä ja pukemisesta kirjalliseen muotoon, tekstimassaa lisäten ja karsien. Jos päässä ei pyöri mitään, tuskin tietokoneen ruutu ja näppäimistö saavat synapseja villiintymään. Toisaalta tietynlainen järjen heittäminen romukoppaan, automaattikirjoituksen kaltainen naputtelu voi tuottaa hyvää materiaalia muokattavaksi. Ainakin se on hauskaa.

Romantikkojen lanseeraama ja muun muassa Julio Cortázarin harjoittama ”manauskirjoittaminen”, jossa kirjailija toimii kuin välittäjänä alitajunnan tai ihmisyyden syvimmille tunnoille, näyttää kuitenkin nykyisin olevan jotensakin poissa muodista.

Onko sitten hyödyllisempää kirjoittaa joka päivä kymmenen sivua vai muokata tekstiä mielessä pitkin päivää siivotessa tai töihin mennessä ja kirjoittaa illalla yksi tiivis lause? Muna vai kana -kysymys taas kerran. Kuten Jenni toteaa, koskaan ei kuitenkaan ole pahitteeksi rikkoa omia totunnaisia tapojaan. Se virkistää mieltä ja sormia.