Lavertelijan nerous
Tämä viesti on osa Luovuuden seitsemän vihollista -sarjaa.
Lavertelijalla (the talker) on loistava idea romaaniksi, novelliksi, novellikokoelmaksi tai näytelmäksi. Idea on niin ylittämätön, että siitä on heti kerrottava kaikille, jotka vähääkään ovat kyllin kohteliaita kuunnellakseen: äidille, puolisolle, lapsille, työkavereille, junassa nähdylle kirjailijalle ja kissalle, jonka kummeja olemme.
Lavertelija tarvitsee huomiota. Lisäksi hän etsii vahvistusta idealleen: onhan ajatukseni niin nerokas, kuin miltä se minusta tuntuu (lue: olenhan nero muidenkin kuin omasta mielestäni)?
Lavertelija mieluummin puhuu ideastaan kuin tekee sen kanssa töitä kynän ja paperin tai näyttöpäätteen ääressä. Hänen kaksi perusongelmaansa ovat
- puhuminen tekemisen sijaan ja
- omien ideoiden puhuminen puhki, tyhjiksi ja hengettömiksi.
Ratkaisu: Älä puhu, älä kerro. Sulje suusi heti, jos huomaat melkein sanovasi jotakin siitä, mitä parhaillaan kirjoitat. Jos tämä tuntuu vaikealta ja tunnistat lavertelijan itsessäsi, lupaa itsellesi, että kerrot projektistasi vasta sitten, kun seuraava kohtaus tai luku tai runo tai kappale tai novelli tai versio on kirjoitettu. Ja kun olet saavuttanut päämääräsi, luvan puhua, lupaa, että puhut vasta seuraavan kohtauksen/luvun/runon/kappaleen/novellin/version jälkeen. Ja niin edelleen.
Olen huomannut, että pienessä ja luotettavassa kirjoittajayhteisössä on joskus vaikea purra kieltään ja pitää suunsa kiinni. Nerous onkin siinä, että kirjoittamisesta voi puhua muiden kirjoittajien kanssa. Se on tervetullutta ja lievittää kirjoittamisen yksinäisyyttä. Muilta kirjoittajilta saa myös hyviä vinkkejä ongelmanratkaisuiksi. On vain vaiettava siitä, mistä kirjoittaa. Tai sitten ei, ja kirjoittajakurssit ja -yhteisöt ovat poikkeuksia tähän sääntöön?
viesti aiheesta tavat & työskentely
6.10.2008 kello 19:55
Kun aloitin kirjoittamisen muutama vuosi sitten, tein joskus sen virheen, että innostuin kertomaan miehelleni lenkkipolulla kirjoitusideoistani. Huomasin melko pian, että se ei ollut lainkaan hyväksi tarinan kirjoittamiselle.
Kun olin hahmotellut ääneen jutun juonen ja parhaat käänteet, minusta tuntuikin, että olin jo tavallaan kirjoittanut tarinan. Tuli tyhjä olo ja monesti hyvältäkin tuntuneen idean kirjoittamisen jäi.
Tämä varmaan johtuu pitkälti siitäkin, että minusta on kiva yllättää itseni juonenkäänteillä yms. Kerran kerrotussa jutussa jännite pääsi purkautumaan ja kirjoittamisen kiehtovuus katosi.
Enää minusta ei saa hohtimillakaan kiskottua mielessä pyörivien tarinoiden synopsista - tai oikestaan yhtään mitään yksityiskohtia.
Näin homma toimii ja tarinat tulevat ajastaan kirjoitetuiksi!
7.10.2008 kello 10:15
Tämä on näistä vihollisista se, jonka vaikutuksesta olen vähiten varma.
Myönnän avoimesti testaavani ja kehitteleväni ajatuksia ääneen yhdessä toisten kirjoittajien kanssa. Puhuttuna niihin saa ulkopuolisen etäisyyttä. Mä en mielelläni edes kirjoita tekstiä, jonka ajatukset eivät kestä ääneen lausumista – se tarkoittaisi, etten lopulta ollutkaan ideaan niin sitoutunut tai että siinä on kohtalokkaita vikoja.
Tämä saattaa liittyä siihen, että kirjoittaessani tykkään joka tapauksessa luonnostella tarinan tapahtumat selville ennen kuin alan kirjoittaa niistä kauniita virkkeitä (vrt. Tarjan halu yllättyä juonen käänteistä).
Toisaalta Heffron on kyllä kirjassaan oikeassa siinä, että kirjoittamisessa on aina mukana vahva yksityisyyden elementti ja että hyvää draivia ei kannata harkitsemattomasti pysäyttää.
Ideoiden hölöttämistä kannattaa tietenkin hillitä jo ympäristön viihtyvyydenkin kannalta. Useimpia ei-kirjoittajia ei tekstinteon problematiikkaa voisi vähempää kiinnostaa…
7.10.2008 kello 18:10
Minä olen kanssa tätä vaikenemisen koulukuntaa. Huomaan että lataus ja halu kirjoittaa häviää jos kevennän sydäntäni puhumalla siitä ennen kuin olen kirjoittanut sen. Kun ensimmäinen versio on kirjoitettu, niin sen jälkeen siitä on minusta voi jo puhua jos siltä tuntuu. Usein ei tunnu.
10.10.2008 kello 15:04
Tarja S.:lle ja Juhalle suurkiitokset kommenteista (myös aiemmista) - Kallea en viitsi erikseen kiitellä. Oli todella ilahduttava nähdä, että blogiteksteilläni on ainakin kaksi lukijaa (Kalle, sua ei lasketa).
Itse olen jotenkin puhumisen ja vaikenemisen rajalla tai välissä, ja suhteeni tähän “luovuuden viholliseen” vaihtelee päivittäin. Olen tosin huomannut, että kulloisellakin kontekstillani on paljonkin tekemistä sen kanssa, puhunko vai enkö. Kirjoittaporukassa puhun usein, pohdin ääneen ja kysyn neuvoa. Muissa yhteyksissä vaikenen kuin muuri, ellei sitten lasketa hyvin epämääräisiä viittauksia “novelliin” tms.