Lyhytproosan kirjoittajasta loikka pitkään muotoon voi tuntua pelottavalta.

On valittava aihe, joka kantaa kaksisataa käsikirjoitusliuskaa, luotava henkilöt, joita sietää koko pitkän prosessin ajan ja kehitettävä tapahtumia, jotka muodostavat draamalle vahvan kaaren… ja tämä on vasta alkua.

En liene ainut kirjoittaja, jonka mielessä on käynyt ajatus oikopolun käyttämisestä: ehkä voisin tarttua johonkin valmiiseen novelliini ja laajentaa sen romaanin mittoihin?

Tässä kohtaa sisäinen kriitikkoni älähtää kateederin takaa: Ei, novelli ja romaani ovat kaksi erilaista tekstilajia. Siinä missä novelli kiteyttää jonkin keskeisen ajatuksen, idean tai kokemuksen tiiviiseen muotoon, hyvä romaani vaatii asioiden monipolvista kehittelyä ja valottamista eri suunnilta.

Kirjailija Jerry Cleaver esittää kuitenkin kirjoittamisoppaassaan Immediate Fiction yllättävän ja viekoittelevan väitteen: novellista saa kuin saakin aikaan romaanin ja vieläpä hyvin yksinkertaisesti.

Riitaan mahtuu osallisia

Cleaverin mukaan novellista ei kehitetä romaania venyttämällä ja vanuttamalla. Kasvaakseen romaaniksi novelli tarvitsee lisää sisältöä. Mutta millaista?

Cleaver on taustaltaan jännärikirjailija, eikä häntä kiinnosta pohtia, miten eri muodot mahdollisesti eroavat mittakaavaltaan tai tematiikan kehittelyltään. Romukoppaan joutavat moiset kirjallisuustieteelliset hömpötykset! Cleaverin oman teoreeman mukaan romaanit poikkeavat novelleista lähinnä siten, että niissä on enemmän henkilöhahmoja ja enemmän tapahtumia.

Järkeily on sinänsä helppo ymmärtää: Novellimittaisessa ”poika tapaa tytön” -tarinassa on pari kolme henkilöä (tyttö, poika, ilkeä äitihahmo) ja muutamia näiden välisiä kohtauksia.

Romaanissa taas suurempi henkilögalleria (tyttö, poika, ilkeä äitihahmo, äidin terapeutti, kilpakosija, pojan vanhemmat, tytön kateelliset kaverit, pojan entinen tyttöystävä jne.) mahdollistaa suuremman määrän erilaisia henkilösuhteita, jännitteitä ja eturistiriitoja. Näitä elementtejä lisäämällä saadaan lisää toimintaa, lisää kohtauksia ja lisää sivuja.

Romaani onkin Cleaverin mukaan novellia pidempi lähinnä siksi, että suurempi määrä sivuhenkilöitä tekee päähenkilön ongelmista isompia ja mutkikkaampia ja vaikeammin ratkaistavia.

Miten se käy

Cleaver ei mene yksinkertaistuksessaan niin pitkälle että kannattaisi kenen tahansa ja sen serkun ottamista mukaan vain sivumäärää paisuttamaan. Ihmisiä ei voi laittaa seisoskelemaan sivulle. Cleaverin ohjeet voi tiivistää kolmeen kohtaan:

1. Lisää vain sivuhenkilöitä, jotka tuovat päähenkilön elämään lisää ongelmia. Cleaver korostaa konfliktien merkitystä ja sitä, miten jokaisen kohtaamisen tulisi antaa aineksia kipinöintiin. Huomauttaisin kuitenkin, että vaikeuksia kasvattavan sivuhenkilön ei tarvitse olla vastustaja tai vihamies. Mieti vain, miten paljon päänsärkyä meille aiheuttavat hulttiosisarukset, neuroottiset vanhemmat, pulaan joutuvat työkaverit ja muun läheisemme.

2. Lisää vain sivuhenkilöitä, joilla on vahva kytkös tarinan maailmaan. Cleaver peräänkuuluttaa motiiveja ja panoksia: jokaisen novelliin lisättävän henkilön tulee olla kiinnostunut tapahtumien kulusta ja koettava voivansa voittaa tai hävitä jotain tuntuvaa. Motiivit ja panokset antavat heidän toiminnalleen syyn, joka tuntuu myös lukijasta uskottavalta.

3. Lisää ruumiita. Kuollut henkilö ja murhan selvittäminen lisäävät Cleaverin mukaan tarinaan välittömästi dramaattisuutta, jännitystä ja mysteerin. Mysteerijuoni koukuttaa lukijan ja tekee kirjan julkaisusta todennäköisempää… Ja hei, olihan Rikoksessa ja rangaistuksessakin murhamysteeri. (Ehkä arvaatkin, että Immediate Fictionin näkökulma on monen amerikkalaisoppaan tapaan hyvin kaupallinen.)

Romaanin on seistävä omillaan

Mikään ei tietenkään takaa, että pelkästään uusien henkilöhahmojen lisääminen kertomukseen auttaisi kirjoittamaan hyvän romaanin. Se voi helpottaa kirjoittajan urakkaa, mutta parempaan tulokseen voi päästä kokonaan toisilla aineksilla. Lukijaa ei kiinnosta sovitustyössä osoitettu nerokkuus, ainoastaan valmis lopputulos.

Novellit ovat keskenään erilaisia. Jotkut onnistuvat ilmaisemaan lyhyessä mitassaan kaiken sen, mitä niiden aiheesta on tarpeellista sanoa. Ne eivät laajentamista kaipaa. Henkilöhahmojen ja ongelmien lisääminen auttaa kehittämään tapahtumia, mutta lukijaa koskettavaa sisältöä ne eivät itsessään kasvata.

Mikä juuri tässä novellissa on niin erinomaista, että sitä kannattaa käyttää lähtökohtana romaanille? Miten voin sitä hyödyntää? Mitä siinä joudun muuttamaan uusien elementtien vuoksi? Nämä ovat kysymyksiä, jotka jokaisen kirjoittajan on aina erikseen ratkaistava.

Joskus novellin käyttö romaanin raaka-aineena onnistuu paremmin muuten kuin paisuttamalla sitä. Useista novelleista voi punoa episodimaisen romaanin Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoiden tapaan, tai yksittäisen novellin voi sijoittaa romaanin luvuksi kuten M. John Harrisonin Nova Swingissä.

Todellinen haaste kirjoittajalle on laatia romaanin jokainen luku ja kohtaus yhtä jänteväksi kuin hyvässä novellissa. Siitä innostuu jo lukijakin.