Todellisuus harhauttaa lukijaa
Eräs ensimmäisistä asioista, joista Kriittisen korkeakoulun kirjoittamisen opiskelijoita varoitetaan, on omaelämäkerrallisuuden harha. Omasta elämästä kirjoittaminen saattaa olla terapeuttista, mutta mikä on kirjoittajalle tärkeää, ei välttämättä ole sitä muille.
Kirjailija Hannu Simpuran mielestä kyse on siitä, ettei kirjoittaja näe tekstiään tekstinä. Koska tekijä tuntee taustat, hän näkee vain täydellistyneen mielen version. Tekstisokeudessaan kirjoittaja kuvittelee lukijankin näkevän hänen sisäisen maailmansa. Tottahan toki pajupillin vuoleminen symboloi isän kaipuuta!
Kirjoittajapiirien palautekeskusteluissa elämä ja teksti menevät iloisesti sekaisin – sekä kirjoittajilta että kommentoijilta. Keskustelu karkaa tekstistä todellisuuteen: Tapahtuiko näin oikeasti? Ai tää kertoo sun siskosta? Sukuhistoriaa hyödyntävän kirjoittajan on vaikea tajuta palautteen koskevan tekstiä, ei asioita sen takana. Miten niin epäuskottava henkilöhahmo? Sellainenhan se Eija-täti oli.
Kirjailija akvaariossa
Myös lehdistön huomio suuntautuu usein kirjan sijasta kirjailijan yksityiselämään. Riku Korhoselta tivataan, onko hän yhtä kusipäinen kuin Lääkäriromaanin päähenkilö. Helppoa ei taida olla myöskään Anna-Leena Härkösen ex-miehellä, kun Härkösen tuoreimmassa teoksessa huseeraavat keski-ikäinen, turhautunut vaimo, nuori rakastaja ja lahnamainen aviomies.
Miten välttyä yhtäläisyysmerkeistä minän ja teoksen välillä? Kannattaa ainakin välttää minäkerrontaa. Se harhauttaa monet kokemattomat lukijat luulemaan, että kirjailijahan se siinä puhuu. Toinen seikka on päähenkilön ja kirjoittajan samankaltaisuus: kolmekymppisen mieskirjoittajan ei tarvitse välttämättä kertoa vain kolmekymppisen miehen elämästä. Mitä haastatteluissa olisikaan kysytty, jos Korhosen päähenkilö olisi 80-vuotias mummo ja Härkösen näkökulma keski-ikäisen miehen?
viesti aiheesta lukeminen
17.10.2008 kello 12:57
Aijan pointti päähenkilön ja kirjoittajan samankaltaisuudesta on oiva.
Omaelämänkerrallisesti kirjoitettaessa jo pelkkä päähenkilön sukupuolen vaihtaminen voi riittää. Yhtäältä se suojaa kirjoittajaa, toisaalta se pakottaa kirjoittajan tarkastelemaan käsittelemiään asioita hieman erilaisesta perspektiivistä.
Sitten on tietenkin tämä mm. Bukowskin valitsema tie, jossa päähenkilö on korostetun samanlainen kuin kirjoittaja itse, suoranainen kirjallinen alter ego. Tämä luo omat jännitteensä tekstin ja todellisuuden välille mutta vaatii tarkkuutta: henkilön on toimittava henkilönä ja oltava kiinnostava omillaan.
17.10.2008 kello 16:09
Niin, ei omien kokemusten hyödyntäminen aina ole pelkästään huono asia.
Kunhan tekee eron terapiakirjoittamisen ja yleisesti kiinnostavan kirjoittamisen välillä. Eiköhän tuo Bukowskin kirjailijaminäkin ole jossain määrin väritetty ja tiettyjä puolia korostava versio todellisuudesta.
Mielestäni Pirkko Saisio on hyödyntänyt omaa elämäänsä onnistuneella tavalla kirjoissaan.
Hän tosin korostaa sitä, ettei kirjan kirjailijaminä ole yhtä todellisen henkilön kanssa:
Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja kertovat fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio. Hänen mukaansa kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota.
17.10.2008 kello 19:38
Kirjoittajakurssilla puhuttiin monesti, ja hartaaseen sävyyn, etäännyttämisestä. Ajatuksen ydin vaan ei ihan kaikille eikä kaikissa tilanteissa meinannut mennä perille. Palautetilanteissa syntyi monia kiusallisia tilanteita, kun ajauduttiin keskustelemaan tekstin kiinnostavuudesta tai uskottavuudesta, ja kirjoitta posket punaisena puolusti, että kirjoitin just niin kuin asiat tapahtui. Ja se naapurin mummo nyt on tuollainen. Tismalleen. Ei juo valkoviintä lain, lipittää päivät pitkät punkkua. Niin, että miten siitä sitten muuten kirjoittaisi? Valehtelisi?
Meillä sitten syntyikin jännittäviä keskusteluja, kun suurin osa porukasta kirjoitti enemmän tai vähemmän omista kokemuksistaan, läheisistään, elämästään. Ja sitten se toinen osa (meitä oli kaksi kahdeksastatoista) sattuikin sitten olemaan spefiin yms. päin kallellaan. No, hörhöiksihän meidät jo heti kättelyssä leimattiin. Muttei se tahtia haitannut - pikemminkin päinvastoin :D
Mutta nyt harhaudun aiheesta. Vanha hyvä viisaushan on kirjoittaa, jotka ovat itselle tuttujat. Tekstin etäännyttäminen siitä “ehdottomasta” ja ainoasta oikeasta totuudesta niin, että se kiinnostaa niistä oikeista tapahtumista ja henkilöistä tietämätöntä lukijaa, on se SUURI haaste.
Hyvä idea on muuttaa sukupuolta tms. Ja ottaa vähän rennompi asenne. Aina saa vähän värittää, vai mitä? Ja tylsät kohdat voi tiivistää tai deletoida kokonaan?
Perinteisin juttu tietysti on, että minä-kerronnan minä on yhtä kuin kirjoittaja. Siitä saatiin meidänkin kurssilla iltakeskusteluissa monet makeat naurut. Minä: musiikillinen vampyyri, sarjamurhaaja, eränkävijä, itkupilli. Kyllä “minusta” on moneksi! :D