Miisa Jääskeläisen Sana kerrallaan ei ole varsinainen kirjoitusopas. Se on, kuten alaotsikossaan lupaakin, johdatus luovaan kirjoittamiseen ja sellaisena varsin toimiva. Jyväskylän yliopistossakin luovaa kirjoittamista opettanut Jääskeläinen puhuu selkeästi ja innostavasti kirjoittamisen opiskelusta, opettamisesta sekä siitä, mitä kirjoittaminen lopulta on.

Jääskeläinen suhtautuu kirjoittamiseen miellyttävän käytännöllisesti ja vailla turhia mystifiointeja. Hänen kirjoittajakäsityksessään tekstiä eivät tuota synnynlahjat tai jumalallinen inspiraatio vaan taidot ja motivaatio, joita tietoinen harjoitus kehittää. Kirja tarjoilee eväitä tähän harjoitteluun Jääskeläisen omien opetuskokemusten ja havaintojen sekä runsaan tausta- ja tutkimusmateriaalin muodossa.

Tekemistä ja teoriaa

Sana kerrallaan jakautuu viiteen lukuun, joissa käsitellään kirjoittamisen osa-alueita: kirjoittajaa, kirjoittamisprosessia, tekstin tekemisen taitoa, kirjoittamisen arviointia ja arvottamista sekä luovan kirjoittamisen oppimista ja opiskelua. Painopiste on proosan kirjoittamisessa, mutta mukana kulkevat myös lyriikka, draama ja asiakirjoittaminen.

Jääskeläinen opastaa tekstin tekoon mm. otsikoiden ”Kirjoittaminen on elämänhallintaa”, ”Taitaja vai taiteilija” ja ”Oppiiko kursseilla kirjoittamaan?” alla. Kirjoittamisprosessia kartoitetaan aina ideoinnista ja aineiston keruusta tyylin ja kielen hiontaan. Mihinkään yksittäiseen aiheeseen ei syvennytä kovin laajalti, pyrkimyksenä on pikemminkin kokonaiskuvan muodostaminen.

Teoksessa ei ole varsinaisia tehtäviä tai kirjoitusharjoituksia, joskin kirjasta löytyy kysymyslistoja, joiden avulla voi pohtia esim. omaa kirjallisuuskäsitystään tai kirjoittajahistoriaansa. Jääskeläinen painottaakin kirjoittajan itsereflektoinnin merkitystä: On tärkeää tuntea omat tavoitteensa, ihanteensa ja tapansa, sillä ne vaikuttavat olennaisesti kirjoittamiseen.

Erilaisia listoja ja luokitteluja Sana kerrallaan sisältää yllin kyllin, ajoittain jopa liikaa teoksen melko kompaktiin kokoon nähden. Joitakin lukijoita tällaiset erilaisten kirjoittajatyyppien luettelot ym. varmasti ilahduttavat – itse puolestani en osaa kovin vakavissani paneutua pohtimaan, olenko kirjoittajaprofiililtani arkkitehti, muurari, luonnostelija vai mahdollisesti vesi- tai öljyvärimaalari (jaottelu Mike Sharplesin).

Esiin nousee lukuisia tutkijoita ja kirjoittajaguruja teorioineen, joihin kiinnostunut voi tutustua syvällisemmin muissa teoksissa, ja usein mielenkiinto herääkin. Tämän runsauden haittapuolena on paikoittainen hajanaisuuden tuntu.

Oppia ikä kaikki

Kovan luokan kirjoitusopasfriikeille Sana kerrallaan ei välttämättä tarjoa juuri uutta. Asia on tuttua, mutta se on esitetty hyvin. Erityistä arvoa Jääskeläisen teoksella lienee luovaa kirjoittamista opettaville. Tiivis ja kattava sisältö muodostaa preppauspaketin, johon tutustuminen ennen kirjoituskurssin vetoa kannattaa. Kirjasta voi olla hyötyä myös opettajanpöydän toisella puolen, luovaa kirjoittamista opiskelevalle ja omaa kirjoittamistaan pohtivalle ja kehittävälle.

Avainsanoja Jääskeläisen teoksessa ovat prosessi, oppiminen ja itsetuntemus: Kirjoittaminen on prosessi, jonka aikana väistämättä oppii, myös itsestään. Tutustumalla tietoisesti omaan kirjoittajaminäänsä tekstin tekemisen prosessejaan voi helpottaa.

Ei pöllömpi ajatus.