Kuva: Tyla’75

Johanna listaa Luovuuden seitsemän vihollista -sarjassaan tukun tekosyitä, joita kirjoittajissa asuvat pirulaiset kuten vitkastelija ja uhri keksivät luovuuden tyrehdyttämiseksi. Hän antaa vinkkejä, miten vaientaa nämä sielunviholliset.

Itsekuri on kuitenkin vaikein laji kaikista. Mikäli et hyvistä neuvoista huolimatta kykene saamaan paperille muuta kuin tikku-ukkoja, ei syytä huoleen. Jokaiselle vaivalle on löydettävissä diagnoosi, niin tähänkin: kärsit bartlebyn syndroomasta.

Enrique Vila-Matasin kirja Bartleby ja kumppanit on lohduksi ja iloksi kaikille saamattomille kirjoittajille. Bartleby viittaa samannimisen Herman Melvillen romaanin päähenkilöön, joka vastaa jokaiseen hänelle esitettyyn kysymykseen: mieluummin en.

Vila-Matasin kirjassa erakoitunut Marcelo ryhtyy kirjoittamislukosta parantuakseen jäljittämään samasta oireesta kärsiviä. Hän tajuaa, että kieltäymyksessä piilee mahdollisuus tuottaa jotakin uutta.

Kirjassa vilisee sekä fiktiivisiä että todellisia henkilöitä: epäonnistuneita kirjailijoita, jotka hyvistä lähtökohdista huolimatta eivät koskaan ole pystyneet tai halunneet kirjoittaa, tai tunnettuja kirjailijoita, jotka ovat jostain syystä vaienneet. Kirja tulee kuvanneeksi paitsi näitä saamattomia hahmoja, myös kirjallisuushistorian marginaaleja.

Fiktion lapsellisuus

Kotimaisia bartlebyjäkin tunnetaan. Yksi syndroomasta kärsivä on Hannu Raittila, joka on kieltäytynyt kirjoittamasta fiktiota.

Raittilan uusin teos Ulkona on fiktiivisiä elementtejä sisältävää minäproosaa. Miksi hän ei saman tien kirjoittaisi romaania, kysytään. Senhän hän taitaa. Raittilan tekosyy: fiktion kirjoittaminen on lapsellista.

Kuva: Basam Books

Ymmärrän Raittilaa. Minullekin iskee toistuvia fiktioon liittyviä bartlebykausia. En tosin pidä typeränä itse fiktiota – vain sitä, että itse yritän kirjoittaa sellaista. Jo henkilöhahmon nimen keksiminen tuntuu naurettavalta: ”Maija istui ikkunalla ja tuijotti sateeseen.” Kuka tämä Maija on, ja miksi minun pitäisi olla kiinnostunut hänestä? Miksi kenenkään pitäisi olla hänestä kiinnostunut?

Mutta Bartleby tulee apuun: mieluummin en nimeä henkilöitäni. Minun ei ole edes pakko luoda henkilöhahmoa kaiken keskipisteeksi. Voin kuvata pelkkää toimintaa. Sen taustalla tuppaa joka tapauksessa olemaan jonkunlainen subjekti. Näin tekstiin ujuttautuu huomaamatta henkilö, joka voi yllättäen houkutella minut lähempään tuttavuuteen niin kuin tyyppi, johon törmää lähikaupassa päivittäin ja joka eräänä iltana kutsuu oluelle.

Miksi pitäisi?

Ehkä bartlebyn oireyhtymästä tervehtymisen avain piilee taudin aiheuttajassa, kieltäytymisessä. Meitä rohkaistaan kirjoituskursseilla uskomaan itseemme ja vain antamaan mennä. Oppaissa annetaan neuvoja, miten kirjoittamisesta saa rutiinin.

Mutta miksi minun pitäisi kirjoittaa – ainakaan säännöllisesti? Miksi minun pitäisi kuvitella pystyväni siihen?

Kunhan kieltäytyminen ei ole totaalista, se saattaa puhdistaa, toimia energiaa antavana moottorina kirjoittamiselle ja selkeyttää omia lähtökohtia. Kun ymmärtää, mitkä asiat kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa tuntuvat vastenmielisiltä ja miten ei ainakaan halua kirjoittaa, voi ehkä karistaa niskoiltaan maneereja, joita yleensä liitetään ”hyvään kirjoittamiseen”.

Vaarana on tietysti, että ryhtyy kikkailemaan käsittämättömyyksiä luovan neron asenteella. Mutta silloin ei kärsikään bartlebyn syndroomasta, sillä sen oireisiin aina vähintään lievä alemmuuskompleksi – ja jonkinasteinen huumorintaju.

Jos lopulta mikään ei auta, voi aina ylevöittää kieltäymyksen: keksiä niin hyvän tekosyyn kyvyttömyydelle kirjoittaa, että se itsessään on taidetta. Ja onhan kieltäytymisessä rutkasti enemmän potkua kuin saamattomuudessa.