Kirjoitan vain itselleni.

Tämä usein toisteltu ajatus on omapäisen kirjoittajan itsenäisyysjulistus. Se antaa lausujastaan kuvan kompromissittomana kirjoittajana, joka luottaa omaan näkemykseensä eikä suostu mielistelemään ketään. Se on vahva ja henkilökohtainen väite. Siihen on vaikea sanoa vastaan.

Siinä on vain yksi vika: se ei ole totta.

Tekstillä on tarkoitus ja lukija

Joitakin tekstejä kirjoitetaan todellakin vain yhdelle ihmiselle. Päiväkirjat, kauppalistat ja luonnokset ovat tyypillisiä esimerkkejä teksteistä, jotka on tarkoitettu vain tekijänsä silmille ja joita kenenkään toisen ei tarvitse ymmärtää.

Kuva: linchbaughj

Useimmat tekstit on kuitenkin tarkoitettu toisten silmille Luetuksi tuleminen on niiden olemassaolon syy. Kappaleen sanoitus liikuttaa, raportti selvittää, ohje ratkaisee, puheenvuoro vaikuttaa. Kenenkään novelleja tai romaaneja kirjoittavan ei ole syytä unohtaa, mistä kertomisessa on pohjimmiltaan kysymys: yksi haluaa kertoa tarinan, toinen kuulla sellaisen.

Marketta Rentola summaa kirjoittajan ja lukijan välisen suhteen ytimekkäästi: ”Kirjoittaminen on tapa ilmaista asioita. Se on pyrkimystä vuorovaikutukseen. Minulla on jotain sanottavaa ja haluan saattaa sen toisen tietoon.”

Jokainen paperille pantu virke sisältää oletuksen siitä, että se luetaan. Tämä on ilmaisumuotoomme sisäänrakennettu ominaisuus, joka vaikuttaa riippumatta siitä, huomioimmeko me lukijoitamme tietoisesti millään tavalla.

Huomioiminen tietenkin kannattaa. Teksti on lukijan koti siinä missä kirjoittajankin, ja kämppäkaverinsa kanssa on syytä pysyä vähintäänkin puheväleissä.

Tiedän, mitä tarkoitat

Kun kirjoittaja sanoo kirjoittavansa vain itselleen, hän tarkoittaa usein, ettei halua arvailla lukijansa mieltymyksiä tai ryhtyä yleisönpalvelijaksi. ”Itselle kirjoittaminen” on hyvä suojakeino ympäristön paineita ja odotuksia vastaan: tee näin, kirjoita tähän tapaan, tämä myy ja tuota halutaan – kiitos ei!

On aivan oikein pitää oma päänsä ja olla taiteellisissa ratkaisuissaan tinkimätön. Se on kirjoittajan oikeus ja velvollisuus. Näkemyksensä unohtaminen on kirjallinen rikos, josta sopiva rangaistus on aasinhattu ja kymmenen läimäystä karttakepillä.

Oman päänsä pitäminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei lukijaa saisi tai kannattaisi kirjoittaessaan huomioida. Lukijan huomioiminen on lopulta yksinkertaisesti sitä, että kirjoittaa tekstinsä mahdollisimman hyvin.

Kuva: Tom@HK

Sinä teet jo niin

Taitavat kirjoittajat huomioivat aina lukijansa – silloinkin, kun he vakaasti kiistävät kirjoittavansa kenellekään muulle kuin itselleen. He pitävät huolta oikeakielisyydestä, varmistavat tekstinsä selkeyden, pyrkivät pysymään asiassa ja valikoivat mukaan vain tavoitteensa kannalta olennaisimmat ainekset.

Näin tehdessään he tulevat astuneeksi itse lukijan rooliin ja arvioivat tekstiään ulkopuolisin silmin: Voisiko tuon sanoa paremmin? Onko tämä virke ymmärrettävä? Kantaako jännite? Puuttuuko jotain oleellista? Tällaiset pohdinnat eivät olisi mielekkäitä, jos tekstillä ei ajateltaisi olevan lukijaa.

Kuva: dhammza

Itsepintaisimmatkin itselleenkirjoittajat joutuvat käytännössä muodostamaan jonkinlaisen suhteen lukijaansa. Viimeistään, kun he arvioivat oman tekstinsä laatua, tulee lukija esiin. Tekstin hyvyys määräytyy nimittäin yksinomaan sen perusteella, millaista sitä on lukea – ei sen perusteella, millaista sitä oli kirjoittaa.

Ei vain julkisille teksteille

Entä sitten ne yhdelle ihmiselle laadittavat kirjoitukset? Voivatko ne hyötyä lukijan huomioimisesta, vaikka niitä ei todellisuudessa kukaan ulkopuolinen pääsekään näkemään?

Olen itse huomannut myös hyvin henkilökohtaisten tekstien täyttävän tarkoituksensa paremmin, kun suuntaan sanani kuvitteelliselle lukijalle – myötämieliselle kuuntelijalle, joka ei kuitenkaan tiedä kaikkea, mitä itse tiedän. Kun tuotokseni täytyy toimia omillaan, joudun olemaan oikeasti ymmärrettävä.

Tämä ei koske vain muistiin raapustettuja ideoita, joista haluan saada myöhemminkin selkoa. Myös omia ajatuksia ja tunteita käsittelevät kirjoitukset jäsentyvät selkeämmiksi, kun ne muotoilee ikään kuin kirjeeksi parhaalle ystävälleen. Tämän havainnon voi vahvistaa jokainen, joka on joskus kirjoittanut viivoitetun sivun ylälaitaan puhuttelun ”Rakas päiväkirja…”