Tämä viesti ei käsittele juoksemista
Muutama vuosi sitten kyllästyin omaan vetelyyteeni ja aloin juosta. Ei ole kaduttanut. Juokseminen on paitsi hyvää kuntoilua, myös erinomaista vastapainoa ajatustyölle ja näppäimistön ääressä istumiselle. Kun pääsee ovesta ulos, jalat löytävät pian oikean rytmin, kalorit palavat, zenmäinen tyyneys täyttää mielen, ja jälkeenpäin on rento ja energinen olo.
Kunhan ensin pääsee ovesta ulos.
Itse asiassa juokseminen on harrastuksen helpoin osa, ja ulos ovesta pääseminen kaikkein vaikeinta. Ulkona voi sataa tai tuulla, fiilis olla huono, töitä liikaa tai kauhea väsy. Kun kukaan ei pakota, on säännöllisestäkin lenkistä ällistyttävän helppo luistaa.
Paras lukemani kuntoiluvinkki ei liitykään toistojen määrään tai syketiheyksiin. Se kuuluu yksinkertaisesti näin:
Kun lenkin aika koittaa eikä ulos meneminen huvita, pue ainakin lenkkivaatteet päällesi ja nyöritä tossut. Jos vieläkin tuntuu vastenmieliseltä, saat jäädä kotiin hyvällä omatunnolla.
Jännittävää kyllä, kun olen pukeutunut, on vastustuskin yleensä tiessään. Aikaisemmat syyt eivät tunnu enää lainkaan painavilta. Pukeutuminen saa ajatukseni keskittymään siihen, mikä on tärkeää, tarpeellista ja mitä loppujen lopuksi haluankin tehdä. Kun tossut ovat jalassa, on juokseminen luontevaa.
Mutta minulle luvattiin, ettei tämä viesti käsittele juoksemista!
Tässä vinkissä parasta on sen varmuus. Kerran toisensa jälkeen se onnistuu työntämään minut kynnyksen yli välttelystä tekemiseen, jahkailusta toimintaan. Se on rituaali, joka vain toimii. Alettuani käyttää sitä en ole vielä kertaakaan jättänyt lenkkiä väliin.
En ole varmastikaan ainoa, joka etsii samanlaista keinoa myös omaan kirjoittamiseensa.
Töiden vierominen on kirjoittajalle hyvin tyypillinen vaiva. Välttely tuntuu liittyvän kaikkeen sellaiseen toimintaan, joka on meille tärkeää mutta johon kätkeytyy myös mahdollisuus turhautumiseen ja epäonnistumiseen. Miksi naurettavan yksinkertainen pukeutumisvinkki sitten toimii viivyttelyä vastaan?
- Se tekee aloittamisesta helpompaa kuin perääntymisestä. Laiskana ihmisenä valitsen vähimmän vastarinnan tien, ja kun seison eteisessä täysissä tamineissa, tuntuu vaivattomimmalta vain lähteä ulos kuin riisua juuri puetut ulkovaatteet.
- Se poistaa pakonomaisuuden yhtälöstä. Minulla on lupa epäonnistua. Minun ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen ja tuntea syyllisyyttä, kun en siihen kykene. Suhtautumiseni juoksemiseen pysyy vapautuneena ja positiivisena.
- Se on konkreettinen ja yksinkertainen. Vaatteiden pukemista ei tarvitse erikseen miettiä, se onnistuu lihasmuistin avulla. Voin manailla mielessäni koko ajan kelin kurjuutta, mutta saan silti tuulihousut jalkaan.
Kun kirjoittaja virittäytyy työhönsä, hän tarvitsee juuri tällaisia asioita. Hän tarvitsee keinon keskittyä, karistaa pelot ja päästä vauhtiin.
Mikä on sinun keinosi?
Kirjoittamisen suhteen minulla ei ole varsinaista taikakonstia. Käytän kuitenkin itse paria tekniikkaa, joiden olen huomannut toimivan lähes yhtä luotettavasti kuin lenkkivinkin.
Suosin vapaata mielijohdekirjoittamista, aikarajojen asettamista itselleni sekä kirjoittamisen tapaa, joka yhdistää nämä kaksi piirrettä – treenikirjoittamista. Suomalaisista kirjoittajista siitä on aikaisemmin blogannut ainakin Oman huoneen Päivi Haanpää.
Ensi viikolla Johanna käsittelee treenikirjoittamista yksityiskohtaisemmin omassa viestissään, mutta sitä ennen haluan kuulla, millä keinoin juuri sinä saat patistettua itsesi kirjoittamaan. Onko se takarajan paine? Toistuvan rutiinin tuoma turva? Kuppi höyryävää teetä? Tietty biisi? – Mikä saa sinut liikkeelle?
viesti aiheesta tavat & työskentely
29.12.2008 kello 21:29
Minulle raakateksti on keino päästä alkuun. Pahoina päivinä lupaan, että saan lopettaa kolmen sivun jälkeen. Joskus lopetankin, usein en, mutta lopetin tai en, aina olen saanut sen kolme sivua kasaan. Jos on ihan tosi tosi paha päivä, lupaan, että saan lopettaa jo sivun jälkeen. En ole koskaan lopettanut sivun jälkeen muusta syystä kuin ajanpuutteen vuoksi.
Hyvä tapa päästä alkuun on myös mennä kantakuppilaan. Se, että haen juotavaa tiskiltä ja asettaudun vapaaseen pöytään, kaivan kirjoitusvälineeni esiin ja haen optimaalisen etäisyyden kirjoitusvihon ja teekupin välille, auttaa sanoja tulemaan päästä paperille. Rutiinit siis, ne pitävät minut raiteillani.
30.12.2008 kello 18:11
Mitä blogitekstiin tulee, olen laatinut itselleni melko epävirallisen lukujärjestyksen, jossa jokaiselle päivälle on määritelty tietty aihepiiri: esim. musiikkimaanantai, filosofiatiistai jne. Blogihan on minulle lähinnä vain keino vältellä passivoitumista itselleni tärkeiden asioiden kanssa. Tämän jälkeen kuvittelen olevani vastuussa blogin harvoille (?) lukijoille ja pakotan itseni kirjoittamaan merkinnän. Toisinaan se on pitkä ja runsaasti omia ajatuksia sisältävä teksti, toisinaan vain hyperlinkkejä ja lyhyitä kommentteja. Rutiini on silti tärkeintä.
Taidetekstit ovatkin sitten ongelmallisempia. Olen havainnut, että itselleni on tärkeintä vaimentaa sisäinen kriitikko, eli konkreettisesti muotoillen: kirjoittaa jokainen ajatus ylös ilman ennakkosensuuria. Harvassa ovat ne ideat, joita en missään vaiheessa tule hyödyntämään, se vaan voi ottaa aikansa.
Jos sovelletaan tuota juoksuvarustusteoriaa kirjoittamiseen, niin itselleni on huomattavasti vaikeampaa peruuttaa sen jälkeen, kun paperilla on yksi sana. Tästä syystä en kirjoita hirveän mielellään koneella, koska houkutus sanan tai lauseen pyyhkimiseen on liian suuri. Paperilla ikään kuin kunnioitan jokaista sanaa, enkä halua paperini näyttävän huonolta liiallisine pyyhkimisjälkineen ja uudelleenkirjoituksineen.
Jotain hyvää siis perfektionismissakin.
Inspiroiva musiikki tai oma aiempi tuotanto auttavat löyttämään kirjoitusfiiliksen, eikä se itselläni ainakaan kovin räikeästi johda vanhojen kaavojen toistamiseen. Kaikillahan on tyylinsä ja perustaitojen ollessa hyvin hallussa, myöskään tyylin kokeilunhaluinen varioiminen ei ole esteenä onnistumiselle.
4.1.2009 kello 13:51
@Rooibos - Tuo kuulostaa hyvinkin vastaavan juoksuvinkkiä, kaikki kolme esiin nostamaani tekijää ovat mukana. Menetelmäsi kuulostaa myös erittäin toimivalta ja haluan ilman muuta kokeilla sitä. Kahvilasessiot ovat eri nastoja.
@Redelisko - Kiinnostavaa pohdintaa! Rutiinin voima tuntuu siis olevan osatekijänä sinunkin kirjoittamisesasi. Hassua, miten rutiinin ajatellaan olevan luovuuden vihollinen vaikka se on pikemminkin sen edellytys: on mahdoton tuottaa mitään kiinnostavaa, jos ei pääse ensin hyvin tekstintekoon kiinni.
Kommentoi toki toistekin.