Claes Anderssonin Luova mieli ja Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto ovat monen kirjoittajan käsissä kuluneita oppaita.

Kirjat tarjoavat kaksi erilaista lähestymistapaa kirjoittamiseen. Kumpikin on kirjoitettu voimakkaan subjektiivisesta näkökulmasta, mikä tempaa mukaansa ja herättää ajatuksia mutta voi samalla kääntyä myös haitaksi.

Ohjeita, esimerkkejä ja harjoituksia

Claes Andersson ei tarjoa kirjoitustehtäviä, vaan puhuu luovuuden olemuksesta, siitä mistä halu kirjoittaa syntyy, unista ja lapsuusmuistoista, joista kirjoittaja voi ammentaa. Hän antaa konkreettisia ohjeita hyvään kirjoittamiseen sekä esimerkkejä kirjoittamisen vaikeudesta ja sen voittamisesta. On lohduttavaa tietää, että kokeneella kirjailijallakin on vaikeuksia aloittaa – silloin on vain istuuduttava ja kirjoitettava, tuli mitä tahansa.

Julia Cameron kuvaa Anderssonin tavoin omia lähtökohtiaan. Hän keskittyy ennen kaikkea rohkaisemaan lukijoita ja madaltamaan kirjoittamiskynnystä. Jokaisen luvun lopussa on kirjoitustehtäviä. Useimmat tehtävistä ovat arkisia ja koskevat omaa elämää. Tuntuukin, että opas on suunnattu ennen kaikkea lukijoille, jotka hakevat kirjoittamisesta itsetuntemuksen välinettä tai terapiaa.

Tehtävät, kuten ”kirjoita kirje 80-vuotiaalta itseltäsi nykyiselle itsellesi”, ovat kuitenkin hyödyllisiä, oli kirjoittamisen päämäärä mikä tahansa. Harjoituksina on myös esimerkiksi listoja erilaisista asioista, kuten ihmisistä, joille on vaarallista näyttää kirjoituksiaan.

Lukemista vai taidenäyttelyitä?

Cameronin mukaan kirjoittamiseen saa uusia ideoita vaikkapa käymällä taidenäyttelyissä. Lukemisesta hän ei puhu, mikä tuntuu oudolta. Andersson sen sijaan painottaa juuri lukemisen tärkeyttä. ”Kirjoittaminen on tavallaan vielä kirjoittamattoman lukemista”, hän kuvaa.

Andersson lankeaa kuitenkin toiseen ääripäähän: hän kehottaa lukemaan päivässä ainakin kahta päivälehteä ja kolme kirjaa. Kolme kirjaa! Tämä lienee liikaa kenelle tahansa, elleivät kyseessä sitten ole lasten kuvakirjat. Tai Claes Andersson. Luova mieli sopiikin parhaiten lukutoukille. Ajoittaisesta analyysimaisesta otteesta huolimatta sen esseemäinen tyyli on herkullinen.

Konsultti ja intellektuelli

Julia Cameronin kirja palvelee kirjoittajia laidasta laitaan – mikäli sitä lukee valikoiden. Se saattaa aiheuttaa torjuntareaktion amerikkalaisella hehkutuksellaan ja uskonnollisilla viittauksillaan. Cameronin päämäärä on ihmisen sisäisen luovuuden vapauttaminen: hänen mukaansa kirjoittaminen on nautintoa, josta kaikkien tulisi päästä osallisiksi.

Anderssonia voisi kuvata intohimoiseksi taiteilijaintellektuelliksi, joka ohjeistaa kirjoittajia tuottamaan mahdollisimman hyvää kirjallisuutta. Cameron on ennemmin luova konsultti, joka innostaa ihmisiä löytämään sisäiset voimavaransa. Itse lopputulos vaikuttaa toisarvoiselta. Andersson haastaa – Cameron armahtaa. Kumpi on parempi?

Ehkä kannattaa tutustua molempiin. Kummankin oppaan ansioksi voi lukea, että niistä ei millään jaksaisi tehdä kirja-arviota, kun haluaisi vain ryhtyä keksimään tarinoita.