Määritelmän mukaan optimismi tarkoittaa myönteistä suhtautumista elämään ja sen ilmiöihin, taipumusta käsittää asiat parhain päin, valoisaa maailmankatsomusta ja tulevaisuudenuskoa. Optimismi on myös hyväuskoisuutta.

Edellä esitetyn perusteella kirjoittajan optimismi on kirjoittamista, itseä kirjoittajana ja omaa tekstiä kohtaan suuntautunutta hyväuskoisuutta.

Hyväuskoiset ovat, Nykysuomen sanakirjan opitimismi-määritelmän perusteella, hölmöjä. Heitä on helppo petkuttaa.

Kirjoittajat ovat siis hölmöjä ja kehäpäätelmällisesti myös optimisteja. Onneksi, sillä kirjoittajalle optimismi on välttämättömyys.

Kuva: atomicjeep

Optimismin ylläpito

Hienoimmat asiat elämässä ovat ilmaisia. Hienoimmat asiat elämässä ovat hölmöjä. Kuten kirjoittaminen, joka ei sinänsä tuota mitään ja josta ei koskaan ole takeita. Elämän jatkumisen kannalta kirjoittaminen ei ole merkittävää. Paitsi kirjoittajille, joiden elämän jatkuminen – tai ainakin sen laatu – on kiinni kirjoittamisesta.

Optimismi on uskoa ja uskossa pysymistä. Cameronilaisittain voisi puhua ”kaivon täyttämisestä”. Itsestään ei voi ammentaa loputtomasti lepäämättä välillä, antamatta mahdollisuutta jonkin tulla käytetyn ja menetetyn tilalle. Kaivon täyttäminen on optimismin ylläpitoa.

Itseapuoppaat kehottaisivat epäilemättä korvaamaan jokaisen negatiivisen, pessimistisen lauseen ja ajatuksen vastakohdallaan. ”Tästä ei tule yhtään mitään.” ”Tästä tulee vaikka mitä!” ”En osaa kirjoittaa.” ”Osaan kirjoittaa.” ”Minusta ei ikinä tule kirjailijaa.” ”Minusta tulee kirjailija.” ”Tämä on hölmöä.” ”Tämä on erittäin viisasta ja valaistunutta. Olen buddha.”

Kuva: Grant MacDonald

Omaa optimismiani pitävät yllä mihinkään tähtäämättömät hauskanpidon muodot: käsityöt, lapsenomainen askartelu, taitamaton piirtäminen, hyvälle tuulelle saavan musiikin kuuntelu, kävelylenkki raittiissa ulkoilmassa, ystävien kanssa vietetty aika ja nauruterapiasta huolehtivan kissakolmikon seuraaminen, vaikka tapetit repsottavat ja sulkakynäni on syöty. Toimivia ovat myös kaikki kulttuuriharrastukset.

Prosessin tunto = optimismi?

Kirjoittamisen prosessissa on kolme keskeistä optimismin menettämisen kohtaa: alku, keskikohta ja loppu. Aloittaminen on lähes ylivoimaisen vaikeaa, samoin lopettaminen. Alkuun pääsemisen jälkeen vaikeutena on pitää yllä optimismia kirjoitusprosessin suhteen ja sen aikana. Ja kun loppu häämöttää, epätoivo ja kyllästyminen ovat syvimmillään.

Pessimismin uhkaava lepatus on alati läsnä. Kun tämän tiedostaa, sitä on helpompi sietää. Tässä piilee kirjoittajapäiväkirjan pitämisen salaisuus. Esimerkiksi Elizabeth George on kirjoittamisprosessiensa eri vaiheissa aina samojen haasteiden edessä, painiskelee saman pessimismin uhkan ja sen voittamisen vaateiden kanssa. Ne eivät kirja kirjalta helpotu, vaan vaikeutuvat. Silloin on hyvä palata edellisten kirjojen kirjoittajapäiväkirjojen epätoivon hetkiin ja muistaa, että valmistuivatpa silti, kaikesta huolimatta.

Viime kädessä kirjoittaja voi ainoastaan luoda itselleen toimivan prosessin ja luottaa siihen. Kirjoittaa aamupäivisin, öisin, viikonloppuisin tai kymmenen minuuttia päivässä. Tehdä sen, mikä on mahdollista. Tehdä sen, mikä toimii.

Tämä teksti inspiroitui Rooibosin ehdotuksesta. Kommentit, aihe-ehdotukset ja toiveet ovat tervetulleita. Millä sinä pidät yllä omaa kirjoittajanoptimismiasi? Mistä aiheista haluaisit lukea tässä blogissa?