Itsetuntemusta vai omaelämäkertaa?
Monissa kirjoittajaoppaissa kirjoitusharjoitukset perustuvat omiin kokemuksiin. Lähes ääriesimerkki on yli 400 kirjoitusharjoitusta tai ”kirjoitusyllykettä” sisältävä Jack Heffronin The Writer’s Idea Book. Opas on tarkoitettu ideapankiksi mille tahansa kirjoittamiselle: runoille, proosalle, elokuvakäsikirjoituksille, tietokirjoittamiselle… Yhteistä yllykkeille on ajatus kirjoittamisesta, joka on lähtöisin omista kokemuksista.
Vierastan omista kokemuksista lähtevää kirjoittamista, ellei sitten ole oikeasti kirjoittamassa omaelämäkertaa. Kirjoittaminen ei ole terapiaa muulloin kuin sanataideterapian muotona. Omat kokemukset ovat sekä sangen rajallisia että epäkiinnostavia ja epäuskottavia. Kotimaisessa esikoiskirjallisuudessa päähenkilöt ovat liian usein kirjailijoita tai tutkijoita. Eikä todellisten tapahtumien liian uskollisesta kuvaamisesta tule koskaan hyvää proosaa.
Vaikka kirjoittaja ei pääse omien kokemustensa ulkopuolelle, ne voi kuitenkin kääntää tietoisesti hyödyllisiksi kirjoittamisen välineiksi. Kokemuksiaan voi käyttää ainakin näillä tavoin:
- Tarinoiden ja juonenkäänteiden aineksina, kuten Heffron opastaa. Eräs ikääntyvä miespuolinen henkilöhahmoni on aloittanut lukupiiriharrastuksen. Pohtiessani, mitä lukupiirissä luetaan, muistelen, mitä itse luin viimeksi. Tätä voi käyttää lähtökohtana, vaikka päähenkilöni lukukokemus on tietysti hyvin erilainen kuin omani.
- Yleisinhimillisten tuntemusten kuvauksessa. Elämä on opettanut kirjoittajalle koko joukon asioita: kivun, surun, menetyksen, pelon, kauhun, ilon, rakastumisen, vastaleikatun ruohon tuoksun ja sen, miltä hymyileminen tuntuu kasvoilla. Kun kirjoittaja tuntee tunteet, hän osaa kirjoittaa ne henkilöhahmoilleen, vaikka ei olisikaan itse kokenut niitä samanlaisissa tilanteissa.
- Polkuna itsetuntemukseen. Kirjoittajan on tärkeä tuntea itsensä. Silloin tietää, kuka on ja milloin, miten ja mistä kirjoittaa. Millainen kirjallisuus puhuttelee juuri minua kirjoittajana? Erityisesti oppii erottamaan oman itsensä henkilöhahmoistaan. Kirjoittajan henkilökohtainen problematiikka ei saa eikä voi olla hänen henkilöhahmojensa problematiikkaa, eivätkä hänen kulloisetkin mielialansa saa olla hänen henkilöhahmojensa mielialoja. Vaikka minä olen huonolla tuulella, henkilöhahmoni iloitsee juuri saamastaan palkankorotuksesta.
Omaelämäkerrallisia kirjoitusharjoituksia
Nämä omaelämäkerralliset kirjoitusyllykkeet ovat Louise Doughtyn käsialaa. Ne ovat parhaat tietämäni.
- Kirjoita mahdollisimman tarkka ja totuudenmukainen kuvaus fyysisestä onnettomuudesta, jossa olet ollut. Älä pyri kirjoittamaan proosaa vaan raportoi: mitä tapahtui, mikä edelsi onnettomuutta, ja mitä siitä seurasi. Onnettomuus voi olla pieni tai suuri, varpaan lyöminen tuolinjalkaan tai lentoturma, josta ihmeen kaupalla selvisit. Älä välitä tässä vaiheessa tyylistä, mutta yritä muistaa niin paljon yksityiskohtia kuin mahdollista.
- Kirjoita eksymisestä. Eksyminen voi, jälleen, olla pientä tai suurta. Eksyitkö kaupassa vanhemmistasi vai kadotitko itsesi Amazonin sademetsissä? Eksymisen saa myös tulkita metaforisesti. Sokaistuitko rakkaussuhteessa, eksyitkö perhe-elämässä vai katositko maorin lailla omaan elämäntapaasi?
- Kirjoita ajasta, jolloin koit (tai koet) olevasi satimessa tai jonkin vanki. Lukitsiko joku sinut tarkoituksella tai vahingossa vaatekaappiin? Olitko huonon ihmissuhteen pahoinpidelty osapuoli? Teetkö työtä, jota vihaat? Viekö jokin addiktio sinua ennenaikaisesti hautaan? Tämän harjoituksen saat tulkita niin laajasti tai suppeasti kuin haluat, mutta pohdi kirjoituksessasi niitä tunteita, joita asia sinussa herätti/herättää. Koitko klaustrofobista kauhua? Surua? Pettymystä? Kiukkua?
Haluan sinun tekevän kaikki kolme harjoitusta. Kerron myöhemmin, miksi.
Lukisimme pieniä näytteitä enemmän kuin mielellämme.
viesti aiheesta tekstinteko
6.3.2009 kello 22:20
Kirjoittaminen joka ei kerro itsestä on teeskentelyä. Jos teksti ei kouraise kirjoittajaa, niin ei se kouraise ketään muutakaan.
Harjoitukset kiehtovat.
7.3.2009 kello 0:16
Mutta mitä “kirjoittajasta itsestään kertova teksti” tarkoittaa? Eikö ole kuitenkin eri asia (a) kirjoittaa asioista, jotka koskettavat itseä emotionaalisella tasolla, ja (b) kirjoittaa otteita omasta elämästään ja väittää sitä kaunokirjallisuudeksi? (Tätä jälkimmäistä lajia ovat kustantamojen hylkäyspinot täynnä.)
Nuo ovat kyllä minunkin mielestäni tosi kiinnostavia harjoituksia. Niillä tuntuisi pääsevään kiinni kiinnostaviin juttuihin, noihin kouraiseviin kokemuksiin.
7.3.2009 kello 7:19
En usko, että kirjoittaja voi loputtomiin kertoa “itsestään”. Jokaiseen kertomukseen voi sirotella omia kokemuksiaan, läheisten kokemuksia, luettuja, nähtyjä, ja kuultuja, hetkellisiä tuntoja, hajuja, makuja, mielikuvia jne. Ehkäpä tämä on sitä kuuluisaa “faktan ja fiktion” sekoitusta;) Kirjoittajana en itse haluakaan tuoda teksteihini kaikkia syvimpiä tuntojani ja ajatuksiani ja traumojani toisten luettavaksi. Ne jätän päiväkirjan kansien väliin. Mielestäni koskettavaa tekstiä voi tehdä ilman, että on tekstiään elänyt todeksi. Esimerkkeinä vaikkapa itsemurha, huumeidenkäyttö ja prostituutio.
7.3.2009 kello 8:51
Kiinnostavia kommentteja! Olen Isidorin kanssa samaa mieltä siitä, että jos kirjoitettu koskettaa/puhuttelee kirjoittajaa, se hyvin todennäköisesti koskettaa ja puhuttelee myös lukijaa. Mutta Kallen ja Adelen tarkennukset ovat paikallaan. Pyrin kirjoittaessani tietoisesti välttämään itsestäni kirjoittamista paitsi silloin, jos omista kokemuksistani on henkilöhahmoilleni hyötyä. Voi olla, että olemme teksteissämme läsnä tavoilla, jotka eivät ole ilmeisiä edes meille itsellemme. Itsestä kirjoittamisen kääntöpuoli on kuitenkin tekstin tulkitseminen kirjoittajaksi. Kirjoittajakursseilla korostan yhä uudelleen, ettemme lue, arvioi emmekä tulkitse tekstien kirjoittajia vaan tekstejä. Ja pyrin rohkaisemaan kirjoittajia kokeiluihin, jotta he laajentaisivat omaa kirjoittamistaan tutun ulkopuolelle. Myös tyylillisesti.
7.3.2009 kello 14:58
En - ainakaan omasta mielestäni - kirjoita itsestäni, mutta palautteissakin on usein nostettu esille, että joissakin henkilöhahmoissani paistavat läpi omat asenteeni ja kai sitten luonne tms. :) Näin ei kuulemma (onneksi) käy aina.
Luulen että aloittelevan kirjoittajan varsinkin on joskus vaikeaa kaunokirjallistaa omia kokemuksiaan. Syntyy helposti vuodatusta, joka on täynnä kirjoittajaa koskettavia asioita, angstia ja tunnetta vaikka toisille jakaa, mutta lopputulosta ei tosiaan välttämättä voine kutsua hyväksi kaunokirjallisuudeksi.
Tutuista asioista on kuitenkin hyvä aloittaa kirjoittaminen, ja tietysti omia kokemuksiaan (ja kavereiden, ja pahaa-aavistamattomien samassa bussissa matkustaneiden jne. kokemuksia) käyttävät kaikki kirjoittajat. On vaan oltava tarkkana, että sotkee faktan ja fiktion taidokkaaksi ryijyksi, jättää “turhat” kohdat pois, niin tulos on kiinnostava. Useimmiten ainakin.
Kirjoittajia ja kirjailijoita kuulemma moititaan usein, että kirjoittavat esim. ammattiasioista, joista eivät tiedä. Eli taustatyö on tehty laiskasti. Tuossa kyllä auttaa, jos omien kokemusten kautta on asioista kartalla. Ei tarvitse hakusanailla läheskään niin paljon kuin aihepiireistä, joista ei ole tietoa korvien välissä valmiina.
8.3.2009 kello 0:07
“Eikö ole kuitenkin eri asia (a) kirjoittaa asioista, jotka koskettavat itseä emotionaalisella tasolla, ja (b) kirjoittaa otteita omasta elämästään ja väittää sitä kaunokirjallisuudeksi?”
On. Muutenhan väittäisin että kaunokirjallisuus on teeskentelyä.
“Kirjoittajan henkilökohtainen problematiikka ei saa eikä voi olla hänen henkilöhahmojensa problematiikkaa”
Miksei?
Henkilökohtainen problematiikka on fiktion parasta käyttövoimaa. Monilla kirjoitusharjoituksilla tuntuu olevan sama päämäärä: kirjoittaa vailla itsekritiikkiä. Miksi? Koska sillä tavalla päästään parhaisiin tuloksiin. Miksi? Koska silloin päästään henkilökohtaisen problematiikan alueelle, eli sille alueelle, jolla on merkitystä.
Jos haluat voimakkaan tarinan, tematiikan on oltava vahvasti sidoksissa omaan elämään. (Ei tämän tiedostaminen ole välttämätöntä, kyllä sen huomaa kun teksti iskee tulta ja sinä palat sen mukana.)
“Voi olla, että olemme teksteissämme läsnä tavoilla, jotka eivät ole ilmeisiä edes meille itsellemme.”
Täsmälleen. Kaikki kirjoittamasi tekstit kertovat sinusta. Ja totta myös on, että jos ulkopuolinen yrittää tulkita kirjoittajan elämää tekstistä, niin metsään menee. Väite: Tekstisi, joka on poikkeuksellisen hyvä, perustuu vahvasti omiin kokemuksiisi. Et vain vielä tiedä miten.
No tässä nyt puhutaan melkein samasta asiasta; noissa kolmessa pointissa on pointtia, mutta en silti pidä tästä hienoisesta omia kokemuksia väheksyvästä pohjavireestä. Jos itse kirjoittaisin artikkelin samasta aiheesta, ajatukset olisivat pitkälti samoja, mutta sävy hyvin erilainen. Kannustaisin ihmisiä repimään sielunsa paperille. Etäännytä reilusti, mutta älä anna sen estää antamasta itseäsi maailmalle.
8.3.2009 kello 8:11
“Etäännytä reilusti, mutta älä anna sen estää antamasta itseäsi maailmalle.” Tässä meille kaikille hyvä motto! Muuten pidän kyllä kiinni sanoistani ja niiden sävystä. Uumoilen, että puhumme hieman eri asioista puhuessamme omasta kokemuksesta kirjoittamisessa. Sain juuri viime yönä loppuun Toni Morrisonin uusimman romaanin suomennoksen Armolahja. Se sijoittuu 1600-luvun lopun Yhdysvaltoihin, orjuuden syntyaikoihin. Koko Morrisonin tuotantoa ajatellen hänen afrikkalaisamerikkalaisuuden “historiansa” on nyt täysi. Mutta vaikea Morrisonin omia kokemuksia on liittää tähän hänen uusimpaan romaaniinsa, kuten moniin aikaisempiinkaan. Parhaat tarinat ovat juuri niitä, tarinoita. PS. Jos joku muukin on lukenut tuon Morrisonin uusimman tai intoutuu lukemaan sen, siitä olisi mukava vaihtaa ajatuksia. Minusta se on Morrisonin koko tuotannon “vaikein” romaani.
8.3.2009 kello 11:17
Lupasin itselleni, että jätän tänään merkin jokaiseen blogiin, johon tänään “eksyn”. Mukana siis ne, joita seuraan säännöllisesti ja ne, joihin nyt vain jotenkin päädyin. Niinpä jätän ensimmäisen merkin tännekin, vaikka monet kerrat olen lukenut.
Mietin tätä itsestä kirjoittamisen problematiikkaa juuri eilen illalla rustatessani kahden liuskan verran tekstiä uusimman projektini henkilöhahmosta. Kuka tahansa sanoisi luultavasti hahmon olevan hyvin kaukana minusta itsestäni, mutta silti koin kirjoittavani nimenomaan itsestäni. En tosin tahallisesti.
Mutta niinhän se menee. Kuten sanottu yksikään hahmoista ei ole kirjoittaja, mutta lopulta kaikki ovat. Jos ei muuten niin siinä vaiheessa, kun kirjoittaja pukee hahmon nahat niskaansa ja antaa tälle elämän. Vai onko selvempää sanoa, että kirjoittaja hahmo, eikä toisinpäin?
Harjoitukset olivat taas kerran kiintoisia. Tulen luultavasti palaamaan niihin hetkenä, jona ei ole niin montaa asiaa rästissä kuin tällä hetkellä.
9.3.2009 kello 21:41
@minttis - Tosi hyvä idea tuo kommentin jättäminen jokaiseen blogiin. Se on oikein kannatettava ajatus: kommentti ei maksa mitään mutta antaa bloggaajalle paljon. Lupaan itse kokeilla samaa.
Nahkojen pukemisesta tuli mieleen, mite kirjoittamisessa voi olla hyötyä hyötyä myös joistakin näyttelijäntyön tekniikoista. Näyttelijä voi käyttää roolihahmonsa rakennusaineina omia kokemuksiaan. Hän omaksuu roolinsa käyttäytymisen mutta siinä on mukana häntä itseään.
Kiinnostavia ajatuksia, toivottavasti innostut kommentoimaan toisenkin kerran!
10.3.2009 kello 22:58
“Kotimaisessa esikoiskirjallisuudessa päähenkilöt ovat liian usein kirjailijoita tai tutkijoita. Eikä todellisten tapahtumien liian uskollisesta kuvaamisesta tule koskaan hyvää proosaa.”
Nyt taisi tulla logiikan kukkanen. Eihän omien ammatillisten yms. kokemusten hyväksikäyttö tarkoita sitä, että siirtäisi todellisuutta yksi yhteen kirjallisuudeksi. Päinvastoin, uskottavan henkilöhahmon luonti taustoineen edellyttää uskottavaa kuvausta ja siihen harvoin pääsee pelkällä mielikuvituksella.
(Esikoisproosa lähtee ymmärrettävistä syistä omasta kokemuspohjasta: uskottavuuden illuusio on helpompi luoda. Jatkossa voimavaroja ei tarvitse enää keskittää julkaisukynnyksen ylittämiseen.)
Kokonaan toinen juttu on sitten se, pääseekö siihen lopputulokseen myös seuraamalla sivusta muita henkilöitä tai muunlaista pohjatyötä tekemällä. Ja viitseliäs usein pääsee, muutoinhan esim. historialliset romaanit menettäisivät täysin uskottavuutensa ja suurin osa proosasta merkityksensä.
11.3.2009 kello 10:05
@Kristian - Kristian, kiitos selvennyksestä ja tarkennuksesta. Kävi samoin kuin joskus kiireessä kirjoitetun sähköpostiviestin kanssa: esitin peräkkäisissä lauseissa asiat, joita ei ole tarkoitettu yhteen (saati kausaaliseen keskinäiseen suhteeseen). Lopputulos on, myönnän, omituinen. Ensimmäisellä lauseella halusin sanoa, että kotimaisesta nykykirjallisuudesta puuttuvat pitkälti ammattien kuvaukset. Ja jälkimmäisessä ajattelin “koiran kuolema” -tyyppisiä tilityksiä, jotka kerrotaan, kuten ne tapahtuivat riippumatta siitä, toimiiko kuvaus proosana. Pitäisi muistaa olla niukassakin ilmaisussa (sähköpostit, blogit) tarkka siinä, missä järjestyksessä ja missä yhteydessä esittää asioita. Kiitos tämän asian muistuttamisesta!
12.3.2009 kello 21:32
Esikoiskirjailijoilta tämän omaelämänkerrallisuuden ymmärtää. Ensimmäiset tekstit ovat kaikille niitä vaikeimpia, ja helpoiten saa kiinni aiheista, joita on itse kokenut. Omista kokemuksista kirjoittamiseen kynnys on matalin, ja siitä ovat kaikki varmasti
aloittaneet aikanaan.
Toinen juttu on sitten se, että suomalaista nykyproosaa (esikoisia tai ei) lukiessa tuntuu että suurin osa päähenkilöistä on eri-ikäisiä kirjailijoita tai
kirjallisuuskriitikoita käymässä läpi jotain suurensuurta elämän mullistusta, kuten avioeroa tai oman äidin muuttamista vanhainkotiin. Joskus tulee mieleen, että ketä
sellainen kiinnostaa, paitsi toisia kirjailijoita ja kriitikoita. Jos taas lukee vaikka Tsehovia tai Maupassantia, niin jokainen tarina on eri ympäristössä. Yksi tapahtuu
tyttöopistossa, toinen sotaharjoituksissa, kolmas maaseutupappilassa, neljäs ilotalossa,
jne.
Yksi hyvän kirjailijan kriteeri varmasti on se miten hyvin osaa eläytyä toisen ihmisen asemaan ja käyttää mielikuvitusta. Kirjailija osaa kertoa hyvin itsestään, mutta hyvä kirjailija osaa kertoa hyvin mistä vain.
13.3.2009 kello 9:37
@K - Hyvä kommentti! Kiitos.
13.3.2009 kello 11:45
@K - Jos taas lukee vaikka Tsehovia tai Maupassantia, niin jokainen tarina on eri ympäristössä.
Tämä on ihan totta. Tykkään itse lukea paljon novellikokoelmia, ja jos kirjoittaja osoittaa hallitsevansa suvereenisti erilaisten miljöiden ja tilanteiden kuvaamisen, se on iso plussa. Viimeksi lukemistani Juha Seppälän Suuret kertomukset vakuutti tässä suhteessa. Siinä seurataan niin omaishoitajan, kehonrakentajan kuin Saudi-Arabiaan matkaavan rakennusmiehenkin elämää, ja kerronta vilisee vakuuttavia yksityiskohtia.