Ope onks pakko
Viime viikolla vietettiin Kalevalanpäivää. Hiphei ja eläköön kunnioitettavaan ikään ehtinyt kansalliseepokseemme – Lönnrot sai vanhan Kalevalan valmiiksi jo 28.2.1835. Juhlamieltäni ei lainkaan vähentänyt se tosiasia, etten itse ole lukenut Kalevalaa kokonaan. Ei ole ollut pakko.
Viime aikoina olen opettajanopintojeni myötä pohtinut, onko pakkoluettaminen todella järkevä tapa tutustua kansallisesti merkittäviin klassikoihimme. Osa opettajista on vakaasti sitä mieltä, että ne tietyt teokset on luettava, kiinnosti tai ei, koska ”se kuuluu yleissivistykseen” ja ”ei kaikki voi aina olla kivaa”.
Minun mielestäni lukemisen kuitenkin pitäisi mielestäni olla nimenomaan kivaa. Peruskoululaisten traumatisoiminen Seitsemän veljeksen pakkolukemisella on tarpeetonta, sillä en ole lainkaan varma siitä, että kansallisten klassikoiden läpilukemisella on minkäänlaista itseisarvoa.
Toki kulttuurissamme keskeiset teokset on hyvä tuntea jollakin tasolla, koska niihin viitataan usein mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Tarkoittaako tämä tunteminen sitä, että on itse lukenut teokset kannesta kanteen? Se onkin jo toinen asia.
Klassikoita sopivina suupaloina
Klassikot ovat usein klassikoita syystä: ne ovat paitsi kirjallisuushistoriallisesti merkittäviä, myös kirjoina kiinnostavia, mukaansatempaavia ja ajatuksia herättäviä. Tämä kaikinpuolinen erinomaisuus ei kuitenkaan välttämättä aukea lukemaan tottumattomalle yhdeksäsluokkalaiselle, joka hätäpäissään harppoo läpi Tuntematonta.
Miksi tässä on näin hirveästi henkilöitä? Miksi ne puhuvat niin oudosti? Kuka Rahikainen olikaan? Kuoliko se jo, vai eikö se kuollut ollenkaan? Lopulta hän luovuttaa ja katsoo elokuvan sen sijaan (jos on viitseliäs – onhan Googlekin olemassa).
Pahimmassa tapauksessa väkisin lukeminen tappaa kiinnostuksen kirjallisuuteen ylipäätään. Liian vaikeiden ja itselle kaukaisia aiheita käsittelevien kirjojen kanssa kamppailu ei ole kovin palkitsevaa ja herättää tuskin intoa palata teoksiin myöhemminkään.
Hyödyllisempää voisikin olla tutustua keskeisiin klassikoihin vähin erin. Niitä voidaan lukea osittain, pätkissä, ryhmässä keskustellen. Niiden pohjalta voi tehdä yhdessä pienoisdraamoja, ja niiden vaikutuksia voi jäljittää sarjakuvista, mainoksista ja muista teksteistä. Se, että ymmärtää klassikoiden merkityksen kulttuurissamme ja tietää, mistä niissä on kysymys, voi vielä kouluaikoina riittää – teosten syventyvän lukemisen aika tule ehkä myöhemmin, kun valmiudet siihen ovat paremmat.
Lukemiseen ilon kautta
Jotta tekstien maailmassa oppii toimimaan, on koulussa kuitenkin luettava myös kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia ja lähestyttäviä nuortenkirjoja tai aihepiiriltään sopivia aikuisten romaaneja – Häräntappoase on edelleen käypää tavaraa.
Oppilaat ovat lukutottumuksiltaan kovin erilaisia. Jotkut ovat yläkouluikäisinä lukeneet paitsi kaikki Harry Potterit, myös koko Dostojevskin tuotannon. Toisille kokonaisen kirjan lukeminen on kauhistus, ja tekstien maailma vieras ja vaikeasti lähestyttävä.
Tasapainoilu tällaisten ääripäiden välillä ei tee opettajan työstä helppoa. Koulu on kuitenkin paikka, jossa kiinnostus kirjallisuutta kohtaan voi saada alkusysäyksen – tai kuoliniskun. Siksi pidän tärkeänä löytää koulussa luettavaksi kirjoja, joissa on haastetta kullekin sopivasti, muttei lannistavan paljon.
Entä sinä?
Mitä klassikoita sinulta on jäänyt lukematta, ja onko sillä ollut mitään väliä? Kohosiko mieleesi muistoja äidinkielenopettajan sadistisista Seitsemän veljestä -pistokokeista? Vai olitko sinä se, joka luki Pohjantähti-trilogian jo kuudennella luokalla?
viesti aiheesta lukeminen
3.3.2009 kello 17:20
Minä olen luojan kiitos kahlannut peruskoulun läpi lähes lainkaan kajoamatta “klassikoihin, mitä nyt tunneilla on luettu ääneen lyhyitä pätkiä Seitsemästä veljeksestä. Luettavaksi määrättyihin kirjoihin on saanut usein vaikuttaa itse, ja näin olen välttänyt Minna Canthit ja Väinö Linnat ja tutustunut sellaisiin taitureihin kuin Reidar Palmgren (Lentämisen alkeet) ja Kari Hotakainen (Juoksuhaudantie). Olen siis jopa kiitollinen pakkolukemiselle, vaikken lähtisikään julistamaan sitä esitelmän kesken.
4.3.2009 kello 4:11
Jaa-a, taisin kuudennella olla jo lukenut ainakin Rikoksen ja rangaistuksen, Hemingwayn Ja aurinko nousee, Sadan vuoden yksinäisyyden ja monet muutkin klassikot. Vaikka en minä niistä enää oikein mitään muista — paitsi, että olin niistä niin innoissani, että olin ratketa liitoksistani. Suomalaisista klassikoista en oikeastaan koskaan innostunut, tosin. En tiedä miksi.
Luin kyllä sujuvasti jo ennen kouluunmenoa ja reilusti ennen yläastetta olin siirtynyt jo nuortenkirjoista venäläisiin ja pohjoismaisiin klassikoihin ja myös Stephen Kingiin + muihin kauhukirjailijoihin (vaikka se olikin silloin tosi pelottavaa kamaa — tai ehkä juuri siksi). Klassikoita tuli luettua oikeastaan sattumalta, koska niitä löytyi äidin kirjahyllystä, ja luettavaa piti aina olla. Jos kirjastoauton tai lähikirjaston kirjat loppuivat ja uusia en ollut vielä hakenut, kävin äidin kirjahyllyllä. Loppujen lopuksi luin jotakuinkin kaiken mitä sieltä löysin, sen kummemmin valikoimatta. Onneksi äiti oli valinnut hyviä kirjoja.
Mutta äitini onkin sellainen ihminen, joka viihdytti minua vauvana siten, että luki minulle sanomalehtiä ääneen. Hän sai rauhassa lehtensä luettua ja minä olin tyytyväinen kuunnellessani. Näin hän ainakin minulle kertoi. Se kyllä selittää aika paljon. ;)
4.3.2009 kello 21:17
Salamakissa - Pakkolukeminen ei tosiaan ole yksinomaan pahasta, varsinkin jos se toteutetaan kuvaamallasi tavalla, niin että luettaviin kirjoihin saa itse vaikuttaa. Teininä jo pelkästään se, että jotain on “pakko” tehdä, voi viedä maun koko jutusta… Parhaimmillaan koululukeminen toimii juuri noin, auttaa löytämään hyviä ja kiinnostavia kirjoja ja ehkä innostaa lukemiseen ylipäätään.
Minna - Sillä, että kotona on luettu (ääneen ja yleensäkin) on kyllä suuri merkitys. Kun kotona on saatavilla kirjoja - ja vielä hyviä kirjoja - pääsee lukemisen makuun melkein huomaamattaan. Itsekin muuten kahlasin kutosluokalla Anna Kareninaa siitä ehkä hyvällä tuurilla puolet ymmärtäen, mutta suurella innolla. :)
6.3.2009 kello 20:14
“Itsekin muuten kahlasin kutosluokalla Anna Kareninaa siitä ehkä hyvällä tuurilla puolet ymmärtäen, mutta suurella innolla.”
Hassu juttu — mutta niin tein muuten minäkin. :D Luokasta en voi olla ihan varma, mutta niillä huippeilla se taisi olla.
8.3.2009 kello 21:49
Täällä ilmoittautuu yksi, jolla on lukematta sekä Seitsemän veljestä että Anna Karenina. Meillä sovellettiin yläasteella ei-pakkolukemista 7 veljekseen ja luimme ryhmissä siitä katkelmia, ja kerroimme sitten kukin ryhmä, että mistä oma katkelma oli kertonut. En muista, mikä kohta meidän ryhmälle napsahti, enkä muista paljon muutakaan ko. kirjasta ;). Onneksi olen lukenut paljon opuksia, joissa viitataan siihen, joten tiedän kyllä, miten homma menee ;). Ylipäätään tosi monista kirjoista olen kuullut/lukenut/saanut muuta toisen käden tietoa, joten katson itseni sivistyneemmäksi kuin mitä lukemani sivumäärä antaa ymmärtää ;). Ja hei, ainahan on tämä kirja:
http://www.atenakustannus.fi/index.php?pagecat=3&page=kirja&kirjaluokka_id=0&kirja_id=219
Kalevalan ja Kantelettaren luin muinoin tenttiä varten ja se oli kyllä hauskaa. Monienkin klassikoiden kohdalla olen yllättynyt positiivisesti ja muistanut, että klassikot ovat yleensä klassikoita siksi, että ne ovat hyviä…
13.3.2009 kello 9:38
Rooibos, oletko tutustunut tuohon Bayardin kirjaan? Mua kiinnostaisi se, mutta en ole vielä saanut etsittyä sitä käsiini.
On ihan totta, että klassikot ovat yleensä klassikoita ihan syystä. Itsekin olen yllättynyt positiivisesti esimerkiksi Tuntemattoman kohdalla - olin ajatellut, että sotakirja, plääh, mutta sehän olikin tosi vetävää tekstiä.
26.3.2009 kello 12:01
Myös minun mielestäni lukemisen pitäisi olla hauskaa. Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan pidä lukemisesta. Niinpä joudun omassa työssäni miettimään jatkuvasti, miten saisin mukaan myös ne, jotka eivät kirjojen sivuja availe, ei edes Aku Ankan verran. (Välihuomautus: Aku Ankka on hyvä sarjakuva ja suomenkielisessä versiossa on ilmaisuvoimaista kieltä.)
Suhtautumiseni kirjallisuuteen on ollut aina utelias, mutta ymmärrän niitäkin, jotka eivät pidä lukemisesta. Silti en haluaisi, että kirjojen lukemisesta kouluissa luovuttaisiin. Kirjallisuuden tuntemuksesta on nimittäin paljon iloa ja hyötyä. Lukemalla saa tunne-elämyksiä, oppii tuntemaan itseään ja erilaisia elämäntapoja.
Vastahakoisen nuoren houkutteleminen kirjojen pariin on täysipäiväistä työtä. Siinä kysytään erityisesti houkuttelijan kekseliäisyyttä ja pitkää pinnaa.
Lyhytpinnaisen lukijan voi houkutella kirjojen pariin pienillä makupaloilla. Visuaalinen lukija voi ilahtua siitä, että kirjan tarinaan voi tutustua myös elokuvan keinoin.
On muuten jännä juttu, että Seitsemän veljestä tai Kalevala ovat edelleenkin kamalia mörköjä. Seitsemän veljestähän on humoristinen kertomus ja Kalevala on täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja.
Nuoret tarvitsevat kiinnekohtia omaan elämänpiiriinsä pystyäkseen tutustumaan klassikoiden maailmaan.