Yleisin kirjoittamisneuvo voi olla myös vaarallisin
Näytä, älä kerro.
Tuskin on ainuttakaan kirjoittamista koskevaa neuvoa toisteltu yhtä paljon ja kritiikittömästi kuin tätä. Ei ole kirjoittajaa, joka ei olisi kuullut sitä, eikä kirjoittajaa, jota se ei olisi joskus hämmentänyt.
Vuosikymmenien käyttö on muovannut tästä fraasista uskonnollisella hartaudella toisteltavan mantran, jonka todellinen merkitys jää epäselväksi jopa monille sitä opettavista kirjoittajaguruista. – Mitä se tarkoittaa? Milloin se pätee? Ja miksi näin ylipäätään sanotaan?
Mitä näyttäminen tarkoittaa?
Minua tämä neuvo kiusasi pitkään, enkä vieläkään ole varma, pidänkö sitä tarpeellisena tai järkevänä. Vaarana on, että kirjoittaja sotkee vain oman ilmaisunsa jahdatessaan jonkinlaista kirjoittamisen kuvitteellista ihannetta.
Tärkeintä on mielestäni huomata, ettei ”näyttäminen” ole mikään yksi tietty asia. Sanalla viitataan koko joukkoon erilaisia kerronnan keinoja ja tekniikoita, joiden ajatellaan tekevän tekstistä havainnollisempaa, elävämpää tai jännittävämpää.
Näyttämisestä voidaan puhua esimerkiksi silloin, kun kirjoittaja
- kirjoittaa tietyn tapahtumasarjan auki dramaattiseksi kohtaukseksi sen sijaan että kuittaisi ne selontekona
- maalaa kuvan henkilöhahmon luonteesta tämän ulkoisesti havaittavan käyttäytymisen ja toiminnan perusteella
- kuvailee asioita aistihavaintojen ja konkreettisten yksityiskohtien, ei yleistysten ja adjektiivien avulla.
”Kertomiselle” jää tässä säännössä helposti konnan osa: se on määritelmällisesti kaikkea sellaista, mikä on tylsää, huonoa ja vältettävää. Näin ajattelemalla unohdetaan kuitenkin monet ”kertovien” tekniikoiden hyvistä puolista – ja ”näyttävien” tekniikoiden rajoituksista.
Todisteita mielikuvien tueksi
Näyttämiseksi kutsuttujen tekniikoiden keskeisin arvo on siinä, että ne jättävät tilaa lukijan tulkinnoille, oivalluksille ja päätelmille.
Jos päähenkilönsä kauhunhetkiä kuvaava kirjoittaja tyytyy toteamaan ”Antti oli peloissaan”, teksti ei anna meille kummoistakaan mahdollisuutta jännittää Antin mukana. Mielikuvituksemme ei pääse töihin, kun materiaali puuttuu. ”Pelkääminen” on abstraktio – sydämen tykytys, tihenevä hengitys ja kehon suojaan vetäytyvät kivekset puolestaan asioita, joita koetaan.
”Näyttämisen” tekniikoita hyödyntävä kirjoittaja toimii kuin tv-sarjan sankariasianajaja: kuvaillessaan toimintaa ja yksittäisiä havaintoja hän esittää lukijalle todistusaineistoa. Tästä todistusaineistosta lukijan on sitten tarkoitus itse muodostaa omat käsityksensä henkilöhahmoista, tapahtumien luonteesta tai mistä ikinä. Ja aivan kuten hyvä asianajaja, myös hyvä kirjoittaja tietää tarkkaan, millaista käsitystä hän on todisteillaan rakentamassa.
Dokumenttielokuvien tekijät puhuvat puolestaan ”visuaalisesta todistusaineistosta”. Sama juttu. Tavanomaisessa seurantadokumentissa katsoja muodostaa käsityksensä kohdehenkilöistä seuraamalla otteita näiden elämästä. Otteet valikoi ja suodattaa dokumentaristi, jota ohjaa hänen ammattitaitonsa ja -etiikkaansa. Kirjoittaja käyttää ehkä sanoja kuvien sijaan, mutta hänen työnkuvansa on tässä mielessä aivan vastaava.
Kertojanääntäkin tarvitaan
Kirjailija ja erinomaisen Characters And Viewpoint -kirjoitusoppaan tekijä Orson Scott Card ei pidä ”Näytä, älä kerro” -neuvosta lainkaan. Se on hänestä epäkäytännöllinen ja äärimuodossaan suorastaan toteuttamiskelvoton.
Card huomauttaa, että useimpia tarinan henkilöistä, tapahtumista ja miljöistä ei voi luonnehtia kovin yksityiskohtaiseksi kertomuksen paisumatta suunnattoman pitkäksi. Kirjoittajan on tyydyttävä toteamaan ja määrittelemään monia asioita suoraan ja lyhyesti, tai muuten tärkeät asiat eivät erotu vähemmän tärkeistä, lähikuvat laajoista otoksista.
Cardin huomioissa on perää. Aivan kuten dokumenttielokuvassa, proosassakin kertojan vakaa ja luottamusta herättävä ääni on joskus taloudellisin, vakuuttavin tai muuten paras tapa esittää jokin tieto. Sitä ei ole syytä aliarvioida keinona muiden joukossa.
Ensi kerralla koetan antaa muutamia käytännöllisiä vinkkejä, miten löytää oikea tasapaino erilaisten kerronnan keinojen välillä. Haluaisin kuitenkin kuulla, millaisia reaktioita ”Näytä, älä kerro” sinussa herättää. Miten itse ymmärrät sen?
viesti aiheesta kieli & tyyli
7.4.2009 kello 6:22
Tämä on kiinnostava kirjoitus. Minustakin kyse on tasapainon löytämisestä. Lukijana minua ilahduttaa välillä suuresti yksinkertaisten, kertovien lauseiden vilpittömyys ja aitous.
Lause “Hän rakastaa minua.” kertoo varmuudesta ja luottamuksesta. Saman todistelu ja näyttäminen tekstissä luo ehkä mielikuvan epävarmasta, orastavasta tunteesta.
“Näytä, älä kerro.” on varmaankin yleisohjeena hyvä, mutta kirjoittajan kannattaa valita tarinastaan ydinkohdat tai -tunteet, joita hän haluaa painottaa tai korostaa kertovalla, toteavalla tyylillä. Näin ainakin äkkiseltään tuntuu.
7.4.2009 kello 10:41
Aloittelevalle kirjoittajalle ohje on ihan hyvä.
Mutta sitten tullaankin siihen muttaan. Aloitteleva kirjoittaja ottaa usein kaikki ohjeet kirjaimellisesti, niin myös tämän. Siksi hänen kirjoituksiinsa kertyy pituutta ylenmäärin, ja lukija kyllästyy lukemaansa, vaikka tarkoitus olisi viihtyä tekstin äärellä.
Tietenkin kirjoittajan pitää miettiä, mitkä asiat on syytä kertoa ja mitkä näyttää, jotta teksti olisi tasapainoinen ja luonteva.
7.4.2009 kello 19:37
Voisikohan yleistää näin: “jos haluat herättää tunteita, näytä, älä kerro”? Jos siis haluat jakaa informaatiota, kerro, mutta jos haluat, että lukija käy läpi samat tunteet kuin henkilöhahmo, näytä. En tiedä. Se on totta, että kerronnan ja näyttämisen tulee olla tasapainossa. Minä olen törmännyt useammin niihin aloitteleviin kirjoittajiin, joille on pitänyt sanoa “näytä, älä kerro” kuin toisinpäin, mutta se vastakohta tuntuu äkkiseltään pelottavammalta - silkkaa kuvailua kuvailun perään niin kauan, että lukija tukehtuu…
Itse pidän “näytä, älä kerro” -ohjeesta. Minulle se tarkoittaa pienten asioiden tekemistä eläväksi, lukijan ottamista mukaan tekstin sisään sen sijaan, että hän lukisi sitä ulkokohtaisesti. Olisi kyllä mielenkiintoista lukea Cardin kirja ja pohtia asiaa tuolta kantilta omaan kirjoittamiseen peilaten. Itselleni ohjeesta “näytä, älä kerro” on ollut hyötyä. Elävimmät muistoni sen tarpeellisuudesta ovat kuitenkin syntyneet nimenomaan toisten ihmisten tekstejä lukiessa ja kommentoidessa.
7.4.2009 kello 20:38
Hmph. Jotenkin kummallisesti olen kuullut tämän lauseen useita kertoja viimeisimmän vuoden aikana suorittaessani luovan kirjoittamisen opintoja. Olen myös samalla nähnyt varsin selvästi sen, että asia ei ole niin yksioikoinen.
Luonnollisesti peilaan tätä neuvoa viimeisimpiin kirjoituksiini ja täytyy sanoa, että yllätyin miten paljon tunteita voi saada mahtumaan liuskalliseen tekstiä, jossa pitäisi kertoa vuodesta ihmisen elämässä. Siihen ei paljon ylimääräisiä krumeluureja laiteta. Tasaista kerrontaa vain.
Joskus todellakin kertojaääni voi olla tehokeinoista paras. Tärkeintä kai tosiaan on jättää tilaa lukijan omille tuntemuksille ja tulkinnoille.
7.4.2009 kello 20:50
Jotenkin kummasti itselläni ei tullut lainkaan kirjoittamisen keinot mieleen kun tuon lausahduksen ensimmäisen kerran kuulin. Itselläni on tapana antaa teksti jollekin luettavaksi ja pyytää parannusehdotuksia, ennen kuin muokkaan sn lopulliseen muotoonsa. Ensimmäisellä kerralla siis tietysti tulkitsin tuon siten että se teksti pitää näyttää parannusideoita saadakseen, eikä vain kertoa kaverille lyhyesti tekstistä ja kysyä niitä parannusehdotuksia. Toki se myöhemmin tuli selväksi mitä tuolla sitten haettiin, mutta joo, aika nuori kyllä olin silloin joten ei mikään ihme että se tarkoitus jäi aluksi epäselväksi :)
7.4.2009 kello 21:37
minttis: Totta, että liuskaan voi mahtua valtavan paljon tunteita ihan vain kerronnalla, mutta sitten taas se, että kullakin kirjoittajalla on vahvuutensa ja heikkoutensa ja kaikki eivät osaa mahduttaa siihen liuskaan sitä tunneosastoa niin paljon ;).
Minusta kertojanääni ja tasainen kerronta ei poissulje sitä, että näyttää, eikä pelkästään kerro. Kertojanäänelläkin voi näyttää hirveän paljon.
8.4.2009 kello 7:44
Postauksestasi tuli heti mieleeni kirjailijaystäväni minulle aina antama “neuvo/palaute”, hänen lukiessaan tekstejäni.
Itse nautin lurittelusta,pitkistä kielikuvista. Mutta hän palauttaa minut rajusti maan pinnalle toteamalla, miten saman asian saa mahtumaan yhteen lauseeseen.
8.4.2009 kello 9:13
Hui, kiitos kaikille kommentoinnista! Arvelinkin, että tämä aihe herättäisi ajatuksia.
@Peregrina - Samaa mieltä yksinkertaisten toteamusten tehokkuudesta. Vaikka “Näytä, älä kerro” -logiikalla juuri tarinan keskeisimpiin kohtiin kannattaisi käyttää paljon sanoja, joskus understatement tuntuu juuri oikealta ratkaisulta.
@Virve - Tämä liittyy ehkä myös kerronnallisten vaihteiden käyttöön. Kannattaa vaihdella kerronnan tempoa tärkeiden ja vähäpätöisten tapahtumien mukaan, ellei sitten innostu oikein kokeelliseksi. Täysin tasainen kerrontavauhti käy helposti uuvuttavaksi ja sävyt katoavat.
@Rooibos - Täsmennyksesi tuntuu toimivalta. “Näytä, älä kerro” tuntuu olettavan, että kirjoittaja haluaa aina lukijan eläytyvän tarinan maailmaan, vaikka näin ei tietenkään ole. Joskus hän haluaa suorastaa vieraannuttaa lukijan tai ainakin pitää tätä käsivarren mitan päässä tapahtumista.
@minttis - Pidän tuosta vuosi liuskassa -harjoituksesta. Siinä harjaantuvat juuri sellaiset kertomisen taidot, jotka “Näytä, älä kerro” -säännön väärin käsittäminen joskus sivuuttaa. Onhan se nautinnollista kuunnella oikein hyvää kertojaääntä.
@Paw - Hahaa, aivan loistava väärinkäsitys. Näin ymmärrettynä tämä neuvo toimii todella hyvin. Anna tekstin puhua puolestaan, älä yritä selittää sitä hovikriitikollesi. Hyvät ohjeet syntyvät joskus vahingossa.
@Saga - Kyllä, kielikuvissa taloudellisuus on minunkin mielestäni valttia. Mutta kyllähän kielikuvia kannattaa kirjoittaa, vaikka ei niitä valmiiseen tuotteeseen jättäisikään. Säästyvätpä käytettäväksi toisessa yhteydessä.
Joskus olemme porukalla kirjoittaneet treenin verran pelkkiä kielikuvia. Ensimmäiset ovat aina sovinnaisia ja kliseisiä, mutta persikkaposkista päästään aika pian mandariinikasvoihin ja luumunkuultavaan ihoon…
8.4.2009 kello 11:51
Minusta lause pitäisi olla muodossa näytä, älä selitä. Selittäminen teksteissä ärsyttää, se kun kirjoittaja ei luota lukijan omaan oivaltamiseen. Kertominen taas on yksi tekniikka, jolla saadaan asioita esiteltyä. Voi olla täysin tyylinmukaista kertoa novelli (esim, vanhahtavan tyylin mukaisesti, kertomus, kansantarina, satu, historiallinen tarina). Ja kertominen on myös nopeuttamisen keino. Yksi kaunokirjallisista kerrontatavoista onkin “suora kerronta”, joka on juuri sitä mitä se sanookin olevansa. Kyse on usein suoran kerronnan ja muiden kerrontamuotojen suhteesta ja rytmistä.
8.4.2009 kello 12:15
Usvazine kiteytti hienosti - tuo “näytä, älä selitä” pitää NIIN paikkaansa.
19.2.2011 kello 13:11
En ole edes kuullut tuollaista neuvoa koskaan! En kyllä ole ikinä lukenut mitään kirjoittamisen oppaita tai tämänkaltaisia blogeja.
En osaa sanoa, olenko toteuttanut tuota omissa teksteissäni. Luulisin tuon olevan neuvo aivan aloittelijalle, joka ei vielä tiedä, miten luoda tekstiä.
19.2.2011 kello 14:09
@keas - Kiitos kommentistasi. Epäilemättä neuvo on syntynyt juuri kirjoittamisen opetuksen piirissä. Voisi olla mielenkiintoista jäljittää sen tarkka alkuperä. Se kuulostaa jotenkin modernistiselta ajatukselta.