Nuorena pidin miljöökuvauksia ikävystyttävinä.

Suosikkejani Anna- ja Emilia-kirjoja lukiessani turhauduin aina, kun kertoja hyppäsi kesken tapahtumien kuvailemaan ympäristöä: metsä humisee, linnut visertävät ja taivas on sininen – joojoo, mutta mitä sitten tapahtuu?

Kuva: haribote

Sivuutin vilkaisulla milloin minkäkin metsäpuron tai kylätien pitkälliset pällistelyt. Vaikka Montgomeryn sankarittaret saattoivat huumaantua auringonlaskusta lähes kyyneliin, itse käänsin seuraavalle sivulle.

Ajan myötä minusta on tullut kärsivällisempi lukija. Maltan eläytyä toiseen aikaan ja paikkaan, viipyillä kirjan maailmassa. Kirjoittavana ihmisenä pysähdyn usein ihastelemaan erityisen toimivaa miljöön käyttöä. Voin pitää sitä jopa kirjan parhaana antina.

Miljöökuvaukseltaan erinomaisia kirjoja lukiessani olen oppinut, etteivät tapahtumapaikka ja -aika ole pelkkä taustakangas, jolle tapahtumat heijastetaan. Se on parhaimmillaan voimakas kirjoittajan työkalu ja kertomuksen elementti, joka vaikuttaa osaltaan siihen, millaisiksi henkilöt ja tapahtumat muotoutuvat.

Jatsin tahdissa

Eräs minua ympäristönkuvauksellaan viime aikoina erityisesti ihastuttanut lukukokemus on Toni Morrisonin romaani Jazz. Morrison kuvaa hätkähdyttävän elävästi suurkaupunkia, sen ihmisiä, sen katuja, mustien asuinalueita ja salaisia klubeja, sekä musiikkia, joka on kaikkialla ja saa ihmiset levottomiksi, tanssimaan ja tekemään typeryyksiä.

Morrison kuvaa miljöötä tarkasti muttei pikkuseikkoihin takertuen, runollisesti muttei kulunein kielikuvin. Havainnollisilla yksityiskohdilla kerrotaan nopeasti paljon – ei vain miltä asiat näyttävät, vaan myös miltä ne tuntuvat:

”Ja kun Kaupunkiin tulee kevät, ihmiset huomaavat toisensa kadulla; huomaavat ventovieraat ihmiset, joiden kanssa he istuvat samoissa penkkiriveissä ja pöydissä ja siellä missä intiimit vaatekappaleet pyykätään.
– Mikäpä vetäisi vertoja auringon lämmittämille tiiliskiville? Ulkokaihtimien paluulle. Huopien poistolle hevosten selästä. Asvaltti pehmenee kantapään alla. Ja pimeys siltojen alla vaihtuu synkkyydestä vilvoittavaksi varjoksi.”

Morrisonin kuvaus tekee miljööstä kuin yhden henkilöistä. Samalla henkilöt ovat osa ympäristöään. Kaupunki on paitsi kadut ja puistot, myös ihmiset, jotka niitä kävelevät.

Tällainen kuvaus avaa kokonaisen maailman, ja olen niin utelias, että lähden mielelläni tutustumaan uusiin maailmoihin.

Miten kirjoitetaan hyvä miljöökuvaus

Kuva: haribote

Hyvän miljöökuvauksen salaisuus on siinä, ettei se saa tuntua irralliselta sivujentäytteeltä, vaan välttämättömältä ja itsestään selvältä osalta tekstiä.

Jazzin päähenkilöpariskunta Violet ja Joe muuttuvat tullessaan maalta Kaupunkiin. Kaupunki muuttaa heitä ja vaikuttaa heidän toimintaansa, samalla kun heidän omat käsityksensä kaupungista muokkautuvat ja elävät. Se, missä henkilöt toimivat ja tapahtumat tapahtuvat, on merkityksellistä.

Kuvauksen tasolla geneeriset linnunlaulut, sinitaivaat ja auringonlaskut voi unohtaa. On mentävä pidemmälle. On mietittävä, miten sietämättömän äänekkäästi pikkulinnut sirittävät varhaisena kesäaamuna. On muistettava, miltä hautausmaalla tuoksuu keväällä ja miten loska välivuodenaikoina jäätyy koppuraiseksi paljon ajetulla pyörätiellä.

Miljöökuvausten tekoa voi helpottaa havainnoimalla omaa ympäristöään. Kannattaa myös tehdä muistiinpanoja: Kirjoita kesäkuussa puistopiknikillä, miltä ruoho tuntuu varpaissa, miten aurinko paistaa silmiin ja miltä savuttava grilli haisee. Kirjoita marraskuussa, millaista on, kun on koko ajan harmaata, miltä kastuneet sukat tuntuvat ja miten lumi sulaa jo maahan osuessaan. Aidot havainnot auttavat välttämään kliseitä ja ympäripyöreyksiä.

Ne auttavat kirjoittamaan niin, etteivät paikat maistu paperilta.