Kuva: ashman 88

Kirjoittajat eivät oikeasti kirjoita – he varastavat. Kirjoittajat ryöstöviljelevät kaiken mahdollisen: oman elämänsä, läheistensä elämän ja kaikki sattumanvaraiset tiedot, anekdootit, kohtaamiset ja sivuamiset.

Hienointa on, että mielikuvituksella höystettynä ja hienovaraisesti toteutettuna varkauksien kohteet eivät tiedä olevansa rikoksen uhreja eivätkä kirjoittajat joudu teoistaan edesvastuuseen. En tietenkään puhu törkeästä plagioinnista enkä sellaisten arkojen aiheiden käsittelystä, jotka ovat saattaneet kirjoja polttorovioille ja kirjailijoita tuomioistuimiin, vankiloihin tai pahimmillaan tappouhkausten kohteiksi.

Nähdäkseni keskeisiä varkaudenkohteita on kolme.

1. Sanottu, koettu, eletty ja tehty

Kirjoittajat käyttävät ja heidän tuleekin käyttää kaikkea kuulemaansa, oppimaansa, lukemaansa ja kokemaansa. Ystävien elämä, tuttaville tapahtunut ja puolivahingossa kuultu saa kirjoittajan mielikuvituksen liikkeelle.

Kirjoittaja on huomaamaton ja ovela. Hän kulkee junissa ja ruuhkabusseissa, kätkee itsensä kahviloissa kirjoitusvälineiden tai kirjan taakse, kuljeskelee kaikessa rauhassa kaupungin kaduilla tai metsässä. Hän katselee ja kuuntelee. Kirjoittaja vakoilee. Hän on salainen agentti ja salapoliisi.

Uteliaisuus ihmisiä ja elämän ilmiöitä kohtaan on kirjoittajan tärkein ominaisuus. Minkä tahansa asian syvällinen tuntemus on myös eduksi, olkoon se sitten Zetorien moottorit, munniharpun soitto, telinevoimistelu tai vedonlyönti raviradoilla.

Kirjoittajalle mikään ei ole pyhää. Kirjoittamiselle kaikki on sallittua.

2. Muoto ja rakenne

Proosaa kirjoittava yhdysvaltalainen kirjailija ja entinen journalisti Ward Just kirjoitti ainoan näytelmänsä puolivahingossa. Vuonna 1991 Just asui vaimonsa kanssa Pariisissa. Hän oli juuri saanut romaanin valmiiksi ja vältteli seuraavan aloittamista. Hän unelmoi pikaisesta rikastumisesta ja harkitsi alan vaihtoa. Justin mielestä oli ja on kiinnostavaa, kun lyyrikko alkaa kirjoittaa proosaa ja prosaisti kokeilee kykyjään näytelmäkirjailijana.

Kuva: ashman 88

Kohtalokasta oli, kun vaimo ja perheen saksalaiset ystävät, diplomaatti ja historioitsija, saivat ylipuhuttua Ward Justin katsomaan saksalaisen Patrick Süskindin näytelmää Der Kontrabass. Pariisissa näytelmä oli ranskankielinen ja nimeltään La Contrebasse. Ward Just on ranskankielentaidoton.

Näytelmä oli omituinen. Siinä oli kaksi henkilöä, muusikko ja tämän kontrabasso. Just oli tylsistynyt eikä ymmärtänyt mistään mitään, kunnes muusikko vaihtui hänen mielikuvituksessaan reportteriksi ja kontrabasso kirjoituskoneeksi. Ja muusikon ristiriitainen suhde instrumenttiinsa lehtimiehen konfliktiksi ja suhteeksi työvälineeseensä.

Just Ward kirjoitti oman näytelmänsä Lowell Limpett Süskindin näytelmän muodolliseksi pastissiksi. Alkuteoksesta hänellä ei edelleenkään ole tietoakaan, mutta kohtaukset, nyanssit ja huippukohdat ovat rakenteellisesti Süskindiltä – Wardin oman mielikuvituksen sisällöin.

3. Tarina(t)

Jonkun kirjoittajan mielestä on vain kaksi kertomisen arvoista tarinaa, syntymä ja kuolema. Toinen lisää siihen kolmannen, rakkauden, ja neljäs elämän, ajan syntymän ja kuoleman välillä. Juonia jäljittävä saattaa puhua kolmesta perusjuonesta, seikkailusta, rakkaudesta ja komediasta.

Monen kirjoittajan ja tutkijan mielestä länsimaisia perustarinoita on rajallinen määrä. Perustarinoiden määrä vaihtelee sen mukaan, painotetaanko juonta, henkilöhahmoja, teemaa vai kertomusten funktioita. Ronald B. Tobias määrittelee 20 perusjuonta. Joseph Campbell esittelee myyttisen sankarimatkan. Philip Parker vannoo kahdeksan emotionaalisiin tarpeisiin liittyvän perusteeman nimeen. Ja Vladimir Propp kartoitti sekä (venäläisten) kansansatujen henkilöt että funktiot.

Jokainen edellä mainituista ansaitsee vähintään oman blogiviestinsä. Perustarinoita tai ei, kaikkihan on jo kerrottu. Kirjoittajan mietittäväksi ei siten jää mitä vaan miten.