Selviytymisopas lapsettomalle, vastuuttomalle, aikatauluttomalle kirjoittajalle
Kuvittele, että sinulla olisi mahdollisuus järjestää kaikki aikasi juuri niin kuin haluat.
Päivän kalenterisivu olisi aina tyhjä. Siinä ei olisi ehdottomia takarajoja tai pakollisia menoja. Voisit sijoittaa työtuntisi, harrastuksesi, perhe-elämäsi ja kirjoittamisesi siihen niin kuin parhaaksi katsot. Kukaan ei patistelisi, nalkuttaisi tai esittäisi vaatimuksia ajankäyttösi suhteen. Vaikka nukkuisit päivät ja valvoisit yöt, kukaan ei vaatisi sinua tilille.
Tämä tilanne on todellisuutta monelle kirjoittajalle. Freelancerit, yksinyrittäjät, työttömät, opiskelijat ja eläkeläiset ovat usein asemassa, jossa heidän tekemisiään eivät ohjaa ulkoiset pakotteet. On täysin heidän itsensä varassa, mitä, missä, miten, milloin ja kuinka pitkään he kirjoittavat.
Ja se osaa olla välillä yhtä helvettiä.
Kirjoittaminen kysyy keskittymistä
Päivätyössä käyminen, pienen lapsen hoitaminen ja kirjoituskilpailujen takarajat ovat klassisia esimerkkejä asioista, jotka asettavat rajoja kirjoittamiselle. Ne kiistatta vähentävät kirjoittamiseen käytettävissä olevaa aikaa ja mahdollisuuksia.
Johannan viestistä virinnyt keskustelu toi kuitenkin ilmi sen, että ulkoiset rajoitukset pakottavat kirjoittajan tehokkuuteen. Kun kirjoittamisaika muuttuu rajalliseksi resurssiksi, sen käyttöön tulee suhtautuneeksi aikaisempaa tietoisemmin ja vakavammin. Monet kirjoittavat äidit ovatkin vaistomaisesti ymmärtäneet erään kaikkea luovaa työtä koskevan lainalaisuuden: luovuus kukoistaa, kun sille asetetaan rajoja.
Äkkiä voisi kuvitella, että vapaa kirjoittaja olisi ilman muuta aikaansaavempi kuin arkisten velvollisuuksien kuristama kollegansa. Rajojen asettaminen itselleen on kuitenkin vaikeaa, ja siinä epäonnistuminen johtaa helposti ikävään syyllisyyden ja kykenemättömyyden noidankehään.
Nähdäkseni omaehtoisesti työskentelynsä organisoiva kirjoittaja – ja jossain määrin olemme kaikki sellaisia – tarvitsee ainakin neljää ominaisuutta käyttääkseen päivänsä tavalla, josta voi olla ylpeä: ajanhallintataitoa, järjestelykykyä, määrätietoisuutta ja huomion oikeaa suuntaamista. Tässä viestissä keskityn ensinmainittuun asiaan, muiden vuoro tulee myöhemmin.
Päivä tarvitsee rakennetta – mutta millaista?
Olen tällä hetkellä sellaisessa opintojeni vaiheessa, jossa lähes kaikki työ on itsenäistä. Vaikka minulta ei vaadita luennoille osallistumista, opintopisteitä pitäisi silti saada kasaan ja kirjoittamisvirettäkin olisi syytä pitää yllä. On ollut suuri haaste sopeutua tällaiseen tyhjän kalenterin elämään, ja samastun hyvin Celian kamppailuun päämäärättömyyttä vastaan.
Celia on itseni tavoin etsinyt ratkaisua päivän ohjelman tietoisesta suunnittelusta. Kalenterin ja päiväjärjestyksen käyttö auttaa saamaan kokonaiskäsityksen tehtävistä töistä, seuraamaan omia tavoitteita sekä vähentämään viivyttelyä, stressiä ja syyllisyyttä. Celia toteaa kuitenkin aivan oikein, että hyvin tarkka ja samanlaisena toistuva aikataulu voi ajan oloon käydä puuduttamaan.
Aikataulu onkin vähän kuin dieetti: jos se on liian löysä, siitä ei ole mitään hyötyä, mutta jos se on liian tiukka, sen noudattaminen käy lopulta mahdottomaksi.
Viipaloi aikasi blokkeihin
Kokeiltuani niin täydellisen epäjärjestelmällistä lähestymistapaa kuin minuuttiaikatauluakin, olen päätynyt yhdenlaiseen kompromissiin tässä tehokkuuden ja joustavuuden välisessä konfliktissa.
Jaan jokaisen arkipäivän kolmeen työskentelyblokkiin: aamupäivään (10–13), iltapäivään (14–18) ja iltaan (19–21/22). Jokainen päivän blokeista on omistettu tietyn asian tekemiseen tai tietyn projektin edistämiseen. Silloin suljetaan pois häiriötekijät ja työskennellään keskittyneesti, kunnes varattu aika on päätöksessään.
Joka päivän ohjelma ei ole samanlainen, vaan blokkien sisällöt valitaan tarpeen mukaan esimerkiksi sunnuntaisen suunnittelutuokion yhteydessä aina viikoksi kerrallaan. Se, mitä viikkoonsa sijoittaa, riippuu monesta tekijästä: mitä takarajoja on tiedossa, mitä projekteja on meneillään, ja mitä ylipäätään pitää elämässä tärkeänä ja tekemisen arvoisena.
Kun on päättänyt, mitä kulloinkin haluaa saada aikaan, ja tietää työskentelyn loppuvan tietyllä kellonlyömällä, töihin tulee heti lisää reippautta. Työaikojen pyhittäminen kannattaa, sillä työteliäs ja tuottelias päivä antaa aina mahtavan onnistumisen tunteen!
Tapausesimerkki: minun blokkini
Käytän aamu- ja iltapäiväblokit pääasiassa opiskeluun, mutta koska tiedän oman keskittymiskykyni rajat, teen aamulla ja iltapäivällä erilaisia asioita (tenttiin lukua ja esseiden kirjoittamista, esimerkiksi). Saatan suunnistaa läppäreineni kirjastoon tai kahvilaan, pois kotioloista.
Jos ohjelmassani on muita tärkeitä mutta epäsäännöllisiä töitä, niillekin on tietysti varattava aikaa. Myös asioiden toimittaminen, kodinhoitotyöt ja vastaavat askareet vaativat viikosta pari niille omistettua blokkia.
Vaihtelevan pituinen iltablokki on mukana rutiinissani siksi, että ”oikeiden töiden” jälkeenkin muistaisin harrastaa virkistäviä, hauskoja ja ehdottoman omaehtoisia juttuja: kirjoittamista, elokuvien katselua, ystävien tapaamista, uusien asioiden opettelua, bloggaamista… Nämä asiat ovat minulle tärkeitä, joten on vain oikein, että niille on oma paikkansa viikko-ohjelmassani.
Olen tehnyt tietoisen päätöksen siitä, montako tuntia haluan käyttää mihinkin projektiin, harrastukseen tai elämänalueeseen. Seuraan tekemiäni tunteja freelancerin tavoin ja pyrin tasaamaan ne joka kuussa: spontaanit päiväkahvit täytyy tarvittaessa korvata iltaopiskelulla, ylityöt hauskanpidolla.
Viikonloppuisin paikkaan viikolla sattuneita repsahduksia ja teen sellaisia juttuja, jotka muuten pääsevät harvoin päiväblokkeihin. Silloin on aikaa myös pidemmille kirjoitussessioille.
Vapaus on oman tahdon valtaa
En osaa vielä sanoa, olenko löytänyt blokkien käytöstä itselleni täydellisen tavan järjestellä tekemiseni tai miten onnistun mukauttamaan sitä ensi syksynä, kun läsnäoloa vaativat kurssit palaavat ohjelmaani. Kokeilemistani rutiineista se on kuitenkin purrut päämäärättömyyteeni selvästi parhaiten.
Tietenkin voi kysyä, minkä takia esiohjelmoin näin suuren osan valveillaoloajastani. Enkö halua nauttia opiskelijan vapaudesta niin kauan kuin se on mahdollista?
Minulle todellista vapautta ei ole se, että voin tehdä, mitä mieleen juolahtaa. Silloin jään vain oman, joskus pohjattomalta saamattomuuteni vangiksi. Asetan mieluummin omat rajani niin, että todella teen sitä, minkä tiedän arvokkaaksi ja mielekkääksi.
Millaisia rajoja sinä olet asettanut elämäsi ja kirjoittamisesi suhteen?
viesti aiheesta tavat & työskentely
22.5.2009 kello 5:27
Hei,
on pitänyt kommentoida jo aika päiviä sitten noihin muihin blogimerkintöihin. Tämä on kyllä aivan loistava blogi!
Mutta ajasta ja luovuudesta: Oli jännää, että mainitsit juuri opiskelut. Kun itse aloitin aikoinaan yliopistolla, niin monelle kaverille täydellinen vapaus järjestää opintonsa oli juuri se kaikkein vaikein asia - kevät saapui ja jotkut huomasivat yhtäkkiä keskittyneensä enemmän opiskelijaelämään kuin opiskeluun. Ja oli siinä vapaudessa kyllä itsellänikin paljon tekemistä…
Aikataulujen täydellinen vapaus johtaa helposti aivan tarpeettomaan asioiden vatvomiseen ja sitä kautta saamattomuuteen. Ei saa mitään aikaiseksi, kun aina löytyy jotain uutta kiinnostavaa tai puutteita työn alla olevasta projektista.
Toisaalta taas työssäkäyminen ja perhe-elämä saattaa muodostua liiankin rajoittavaksi tekijäksi aikaa vieville harrastuksille. Samoin tiukat aikataulupaineet eivät monestikaan suoranaisesti ruoki luovuutta, vaan pakottavat rutiininomaisiin ratkaisuihin. Liian tiukalla aikataululla väsyttää itselleen ja hankkii turhia pettymyksiä.
Jonkinlainen välimalli on mielestäni toimivin ratkaisu. Väliin pakko on paras luovuuden puristaja, väliin tarvitaan leppoisampaa ja rennompaa ilmapiiriä.
22.5.2009 kello 10:27
Kun opiskeluaikoina tein gradua, ei muuta opiskeltavaa oikein enää ollut. Minulle toimi ihan loistavasti silloin sellainen päivärytmi, että aamupäivät kirjoitin työstin gradutekstiä ja iltapäivät luin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Illat puuhasin omiani. Gradun tekeminen oli paras vaihe koko opiskelussa :).
Mitä varsinaiseen kirjoittamiseen tulee, olen kokeillut täydellistä kirjoittamisvapaata (eli pois töistä oloa) vain yhden 2 kk pätkän. Koska aika oli kuitenkin rajallinen ja vapauden tiesi loppuvan, ei tullut pahoja saamattomuuskohtauksia. Yleisesti ottaen heräsin ajoissa, istuin vähän yli yhdeksän paperien ääreen ja aloin kirjoittaa. Päivään tuli pakollinen lounasbreikki 11-13 aikaan, jolloin myös yleensä tiskasin ja tarvittaessa kävin ruokakaupassa. Iltapäivällä sitten kirjoitin taas. Joskus kotona, aika usein lähikuppilassa. Usein päivä jaottui niin, että jompi kumpi puolisko keskittyi enemmän käsin kirjoittamiseen ja toinen koneella kirjoittamiseen.
Sen kyllä huomasi, kun oli virkavapaalla, että päivä kuluu yllättävän helposti kaikkeen ihan muuhun kuin kirjoittamiseen. Käyt vähän asioilla, tapaat kaveria, kokkaat, urheilet, ja oho! päivä onkin jo ohi. Onnekseni luterilainen omatuntoni on sen verran hyvin treenattu (kuten joku päivä tällä viikolla bloggasin), että kovin helposti en langennut laiskottelemaan virkavapaani aikana. Vaikeampaa kuin kirjoittaa ajan kanssa, on kirjoittaa silloin, kun pitää käydä päivätöissä ja illalla tekisi mieli maata aivottomana sohvan pohjalla eikä ottaa konetta esiin ja alkaa toiset työt… Tuolta se tuntuu ainakin nyt!
24.5.2009 kello 16:45
Koko aikuisikäni freelancerina työskennelleenä a) kiitän lämpimästi merkinnästäsi b) arvostan itsetuntemustasi c) kehun blokkisysteemiäsi. Juuri noin — palastelemalla — saa parhaiten asioita tehdyksi. Eri projektit vaativat tietenkin eri määrän aikaa, mutta tunnit on varattava etukäteen kalenterista, muutoin takaraja tulee liian nopeasti vastaan.
Olen samaa mieltä myös siitä, että iloille ja työstä & velvollisuuksista irrottautumiselle on annettava mahdollisuus, ja huom! säännöllisesti. Muuten pää voi pettää ja itsesyytökset syödä turhaan energiavaroja.
25.5.2009 kello 23:27
Iso kiitos mahtavista kommenteista!
@MaKo - Mahtavaa, että meno maistuu, kommentoi toki jatkossakin! Toit tässä hyvin esille sen, miten takarajat eivät ole aina yksinomaan myönteinen asia. Jotkut venyvät niiden alla parhaimpaansa, mutta toisille ne ovat hermostuttavia olosuhteita, joissa on vaikea yltää parhaimpaansa.
@Rooibos - Kuulostaa siltä, että hyödynsin graduaa kirjoittaessasi samantyyppistä jaksotusta kuin minäkin. Jako aamu- ja iltapäivään on jotenkin perustavanlaatuinen, ja lounaan merkitys työskentelyä jaksottavana suvantona taidetaan oppia viimeistään koulussa. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että parhaiten tarinan imuun pääsee, kun siihen voi luvan kanssa käyttää pitkiä aikoja kerrallaan. Jos omistaisi ensi alkuun vaikka päivän sille niin, ettei tarvitsisi muusta välittää.
@Viides rooli - Kiitos kiitoksista. Tämä aihe on minulle tärkeä, koska olen perinteisesti ollut hyvin epäjärjestelmällinen ja haahuileva luonne. Jos en keskittyisi näihin juttuihin tietoisesti, en saisi kovinkaan paljon aikaiseksi. Hauska kuulla, että lähestymistapani tuntuu kokeneesta ajanhallinnan ammattilaisestakin järkeenkäyvältä.