Kuva: freeparking

Kamppailin pitkin päivää sellaista tunnetta vastaan, että maailmaani tihkui joistakin pienistä rakosista häivähdyksiä jostakin aivan toisesta maailmasta. Tiedättekö tunteen, jollainen syntyy silloin, kun rupeaa lukemaan uutta kirjaa ennen kuin edellisen ympärille on ehtinyt kehittyä suojaavaa kalvoa? Kun eroaa jostakin kirjasta, jonka ajatusten ja teemojen – ja myös henkilöiden – tuoksu on tarttunut kiinni vaatteisiin, ja kun avaa sitten uuden kirjan, niin aiempi tulee mukaan.

Lainaus on Diane Setterfieldin menestysteoksesta Kolmastoista kertomus (2006, suom. 2007). Romaani on esimerkki hienosta pastissista, jossa kirjailija on onnistuneesti käyttänyt hyväkseen ja herättänyt henkiin mennyttä mestaruutta.

Setterfieldin teoksessa ovat läsnä sekä 1800-luvun brittiläinen romaani – erityisesti Brontën sisarusten hengessä – että 1700-luvun lopun goottilainen romaani kauhuromanttisine piirteineen. Gotiikan läsnäolo Setterfieldillä juontuu Brontë-esikuvista. Sekä Emilyn Humisevassa harjussa (1847) että Charlotten Kotiopettajattaren romaanissa (1847) on monia keskiajasta inspiroituneen goottilaisen romaanin elementtejä. ”Aiempi tulee mukaan.”

Mikä ihmeen pastissi?

Pastissi on mukaelma, toisen ajan tai kirjailijan tyylin tietoista jäljittelyä. Sen voi tehdä parodisesti tai kunnioittaen. Kummallakin tavalla voi osoittaa ihailunsa aiempia kirjailijoita ja kirjallisuushistoriallisia tyylisuuntia kohtaan.

Kuva: freeparking

Jäljittely tai mukailu voi kohdistua moniin erilaisiin lähtötekstin elementteihin: lauserakenteisiin, motiiveihin, kielikuviin, alkuperäisteoksen episodeihin jne. Setterfieldin lisäksi esimerkkeinä mainittakoon viktoriaanista romaania jäljittelevä John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen (1969) ja Zadie Smithin Kauneudesta (2005), joka on muodollinen ja osin sisällöllinenkin mutta nykyhetkeen tuotu pastissi E. M. Forsterin romaanista Talo jalavan varjossa (1910).

Miksi kirjoittaa pastisseja?

Pastissilla voi olla huono kaiku. Nimitystä on käytetty halventavasti viittaamaan jäljittelevän kirjailijan oman tyylin ja omaperäisyyden puuttumiseen. Pastissit ovat kuitenkin avoimesti kirjallisuuden inspiroimaan kirjallisuutta, eikä niillä ole tarkoitus huijata. Ja voiko niitä olla kirjoittamatta aikana, jona kaikki on jo sanottu – kaikilla tavoilla?

Pastissien kirjoittaminen on erinomaista kirjoitusharjoitusta, erityisesti tyylillisesti. Niiden kirjoittaminen vaatii laajentamaan omia maneereitaan kirjoittajana ja poistumaan omilta kirjoittamisen mukavuusalueilta. Ne harjaannuttavat myös analysoimaan kirjallisuutta, sillä pohjatekstit vaativat melko tarkkaa lukemista ja perehtymistä, jotta jäljittely onnistuisi.

Aloita näistä

Maailmankirjallisuus on pullollaan hyviä pohjatekstejä pastissiharjoituksille. Itse olen kirjoittanut pastisseja mm. Maupassant’n novelleista. Fantastisia spekulatiivisen fiktion ja sinä-kerronnan elementtejä olen tuonut omaan alun perin realistiseen tekstiini jäljittelemällä Jyrki Vainosen ”Linnustaja”-novellia, joka puolestaan on pastissi Eino Leinon runosta ”Merenkylpijäneidot”.

Alla olevan listan olen kerännyt niistä opiskelijoiden kirjoittamista pastisseista, joita olen äskettäin lukenut ja kommentoinut. Lista on hyvä lähtökohta, koska esimerkkitekstit edustavat sekä sisällöllisesti, tyylillisesti että ajallisesti laajaa kirjoa proosa- ja romaanimuodon historiassa. Aivan ilmeisen vaikeaa nykykirjoittajalle on kirjoittaa romanttista tunteen paloa. Enää ei uskalleta heittäytyä maahan kyynelehtimään tai se vaikuttaa naurettavalta. Pitkän paatoksellisen lauseen hallinta on myös osoittautunut vaikeaksi.

Pohjatekstivalikoima, joka on sekä kattava että aukkoinen, mutta joka tarjoaa myös hyvän kesälukemiston:

Kuva: freeparking

• Cervantes, Don Quijote (1605)
• Bunyan, Kristityn vaellus (1678, 1684)
• Defoe, Robinson Crusoe (1719) tai Moll Flanders (1722)
• Richardson, Pamela (1740)
• Goethe, Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)
• Chateaubriand, René tai Atala (1802)
• Wendela (Wendla Randelin), Elisabet (1848)
• Huysmans, Vastahankaan (1884)
• Canth, Köyhää kansaa (1886)
• Mann, ”Kuolema Venetsiassa” (1912)
• Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä (1913-1927)
• Joyce, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916)
• Kafka, Oikeusjuttu (1925)
• Woolf, Majakka (1927)
• Breton, Nadja (1928)
• Rhys, Herra MacKenzien jälkeen (1931)
• Kilpi, Alastalon salissa (1933)
• Capote, Kylmäverisesti sinun (1966)
• Salama, Tapausten kulku (1969) tai Siinä näkijä missä tekijä (1972)
• Simon, Georgica (1981)
• Saisio, Pienin yhteinen jaettava (1998)