Miksi runojen kirjoittaminen on niin vaikeaa?
Teini-ikäisenä kirjoitin monta Tiiimari-vihkoa täyteen runoja. Ne eivät olleet kovin hyviä (vaikka silloin saatoin olla toista mieltä). Käsitykseni lyriikasta oli melko hatara. Kuten monet runoja kirjoittavat nuoret, en juuri lukenut runoja – paitsi nuortenlehtien runonurkista, joista omaksuin tietysti käyttööni kaikki kuluneimmat kliseet.
Runoilu oli kuitenkin hauskaa – ja helppoa. Runo oli muoto, johon ajatusten purkaminen tuntui luontevimmalta, ja runon kieli omaani. Kun vahvoja tunteita riitti ämpärikaupalla, saattoi yön tunteina syntyä sivukaupalla imelää keskeislyriikkaa.
Kaikki on vaikeampaa aikuisena
Kun nuortenlehtilyriikka ei enää puhutellut, ei tilalle noussut muuta. Runojen kirjoittaminen jäi. Keskityin proosaan ja aloin pitää sitä omimpana lajinani. Vanhoja runovihkoja luin joskus sen, minkä itsehäpeältäni kykenin, kunnes kiikutin koko pinkan laatikossa varastoon.
Vasta viime vuosina olen löytänyt lyriikan lukemisen uudelleen. Toisinaan saan runopuuskia ja raahaan kirjastosta kassikaupalla lukemista. Ylenmääräisen runoudessa piehtaroinnin jälkeen tekee mieli myös itse kokeilla kirjoittaa runoa aikuisena kirjoittajana.
Usein teksti kuitenkin tyssää jo muutaman säkeen jälkeen, koska kirjoitettu tuntuu tylsältä, töksähtävältä, kuluneelta, liian yritetyltä tai yksinkertaisesti vain nololta. Jos saan kokonaisen runon valmiiksi, en ainakaan näytä sitä kenellekään, vaikka kirjoittamisen opiskelu on melko tehokkaasti karaissut pois omien tekstien häpeilystä.
Runossa ei pääse piiloon
En haluaisi uskoa, että kirjoittajat ovat yksioikoisesti joko prosaisteja tai lyyrikoita. Useimmat meistä osaavat kyllä tuottaa erilaisia tekstejä, kunhan uskaltaa harjoitella. Runoilun harjoittelussa on kuitenkin ainakin kaksi haastetta proosaan verrattuna.
Ensinnäkin runo on hyvin tiivis muoto. Pienimmälläkin tekstin osalla on väliä. Kun juuttuu siirtämään pilkun paikkaa, saattaa kadottaa sen, mitä oikeastaan halusikaan sanoa. Runo tuntuu kovin paljaalta: lyhyiltä riveiltä kökkö kielikuva hyppää varmasti lukijan (ja kirjoittajan) silmään heti.
Toisekseen runo mielletään myös proosaa henkilökohtaisemmaksi tekstilajiksi. Vaikka kaikki valistuneet lukijat toki tietävät, ettei runon minä ole sama asia kuin kirjoittaja, kirjoittaja itse ei välttämättä tätä muista. Entä jos paljastankin itsestäni liikaa? Mitä minusta oikein ajatellaan?
Pelko pois!
Proosan kirjoittajille on tarjolla lukemattomia ”näin kirjoitat romaanin kuukaudessa” -henkisiä oppaita. Lyriikan alalta opaskirjoja tuntuu kuitenkin olevan paljon vähemmän. Kieliikö tämä siitä, että lyriikan kirjoittamista pidetään vähemmän tekniikkalajina tai sen opettamista hankalampana?
Ainut keino kehittyä runoilijana on tietenkin kirjoittaa ja lukea runoja. Minun on aika lopettaa nolostelu ja alkaa suhtautua runoihin kuin muihinkin kirjoittamiini teksteihin, näyttää ne lempeille mutta kriittisille esilukijoilleni. Maineestaan huolimatta runotkin on kirjoitettu vain kuulakärkikynällä – ei sydänverellä.
Kuulisin mielelläni, löytyykö lukijoistamme muita proosan kirjoittajia, joille lyriikka on vaikeaa – tai päinvastoin?
viesti aiheesta tekstinteko
4.6.2009 kello 22:55
Minä ja runot - justiinsa. Avauduin itse asiassa männä viikolla blogissani siitä, että vaikka olen kirjoittanut aikoinani ja ihan aikuisena satoja runoja, en kirjoita runoja. En vain kirjoita runoja. Piste. Ja vaikka koen olevani aika karaistunut palautteensaaja, en todellakaan näytä runojani kellekään. Pois se minusta. En ikinä. Se ei vain kuulu asiaan, sillä minähän kirjoitan proosaa…
5.6.2009 kello 0:13
Jennin tavoin minäkin kirjoitin teininä sydänverelläni runoja, sivu- ja vihkokaupalla.Samoista lähteistä innoitteeni, kielikuvani saaneena. Kaikki runoni ovat edelleen tallessa. Joskus, ajoittain kaivan ne esiin ja luen. En juurikaan häpeä niitä, mutten myöskään näytä tai julkaise niitä. Niissa oli hetkensä.
Teininä tosin luin erilaista runoutta: Walt Whitmania, Pablo Nerudaa, Risto Rasaa, Lassi Nummea, Sirkka Turkkaa…ja kadehdin ilmaisun syvyyttä, kepeyttä ja omaleimaisuutta.
Varhaisessa aikuisuudessa runojen kirjoittaminen jäi.Tilalle tulivat monologit ja pitkät kirjeet luottaystävälleni. Nykyään kirjoitan proosaa, sen vähän mitä kirjoitan. Ja silloin tällöin runoja. Runoilija en ole, mutta toisinaan saan ytimekkään, moniselitteisenkin runon aikaiseksi.
Kehoitan kaikkia kirjoittavia kollegoja olemaan rajaamatta itseään tiettyyn kategoriaan. Kirjoittaminen sen kaikissa lajeissa vaatii harjaantumista, mielikuvitusta ja uskallusta. Ahtaisiin aitauksiin asettuminen ei palvele kirjoittamista. Siitä huolimatta, minäkään en ole runoilija. Proosa on minun lajini. :)
5.6.2009 kello 9:17
Minä kirjoitin myös runoja vielä 6-7 vuotta sitten, mutta en enää. Nyt runoiluvietti tulee tyydytettyä satunnaisesti laulunsanoja kirjoittamalla. Ajaa käytännöllisesti katsoen saman asian, mutta koen sen paljon helpommaksi, kun miehen tekemä musiikki asettaa runoilulle jonkinlaiset raamit ja rajat. Aina silloin tällöin päähän putkahtaa laulunsanoja ilman musiikkia, mutta ei niitä kuitenkaan tule pelkkinä runoina kirjoitettua ylös. Ehkä ei pitäisi vierastaa runoilua niin paljon, olihan se minulle niin kauan niin tärkeää.
6.6.2009 kello 10:12
@TdW - “Kehoitan kaikkia kirjoittavia kollegoja olemaan rajaamatta itseään tiettyyn kategoriaan.” Yhdyn kehoitukseesi! Minulle on tärkeää - ja haastavaa - kirjoittaa “monilajisesti”, etenkin, koska olen sitä mieltä, että hyvä kirjoittaja hallitsee useamman kuin yhden muodon, ja monia on syytä kokeilla kehittyäkseen kirjoittajana. Pieni pätkä elokuvakäsikirjoitusta voi yllättäen tehdä hyvää omalle proosalle; draamaa kirjoittamalla voi tietoisesti kehittää dialogiaan. Koska en ole runoilija (runojen kirjoittaminen on minulle kaikkein vaikeinta), kirjoitan välillä tilanteessa tilauksesta (proosa-)runoja, jotka heti kirjoitettuani annan pyytäjälle. Kyse on eräänlaisesta performanssista, jota olen tehnyt fluxee-performanssitapahtumissa, taiteiden yönä kirjakaupassa ja kesäisin yhtenä edullisena myyntituotteena pihamarkkinoilla. Tällainen tekstinteko hetkessä ja tekstin pois luovuttaminen ilman, että siitä jää kopiota itselle, on erinomainen tapa madaltaa omia kynnyksiään ja olla suhtautumatta omaan tekstiinsä liian vakavasti tai omistavasti.
6.6.2009 kello 10:37
Kiitos kiinnostavista kommenteista! Kehotus kategorisoinnin ja karsinoinnin välttämiseen on varsin kannatettava - runoja voi kirjoittaa, vaikkei lyriikka kaikkein omimmalta muodolta tuntuisikaan.
Johannan tilausrunoilu on tosiaan hyvä konsti karistaa runoiluun liittyvää arkailua, itsekin muutaman kerran samaa kokeilleena voin todeta sen olevan haastavaa, mutta hauskaa. Olen joskus myös kirjoittanut runoja kellotettuna ja vielä lisännyt haastetta niin, että mukaan on mahdutettava tiettyjä sanoja. Paras tuotos syntyi muistaakseni tehtävänannosta, joka sisälsi ainakin valkoisen hirven ja lihapullia…
8.6.2009 kello 11:02
Runon kirjoittamiseen ei tosiaan pidä suhtautua liian vakavasti. Juuri siksi sitä jos jotakin voi ja kannattaa harjoitella, opetella ja kokeilla. Runo jos mikä on (jossain mielessä) tekniikkalaji, mutta samalla pitää tiedostaa tekniikoiden kestämättömyys.
Esim. tämä lista on hyvä lähtökohta kokeiluun:
http://www.writing.upenn.edu/bernstein/experiments.html
8.6.2009 kello 18:44
@elina - Kiitos loistolinkistä & rohkaisevasta kommentista! :) Harjoitukset otetaan varmasti käyttöön.
9.6.2009 kello 1:07
Kommentti jäi hieman oppimestarimaiseksi, mutta lisään kommentoineeni siksi, että itsekin ajattelin joskus, että runojen kirjoittaminen on jotenkin hyvin hankalaa. En tietysti vieläkään voi väittää osaavani sitä, mutta mieluummin runoja kuin proosaa. Ehkä runouden hankaluuden tuntu johtui jonkinlaisesta mystifioinnista, lukkiutuneista käsityksistä sen suhteen mikä voisi olla runoutta ja miten sitä voisi kirjoittaa. Nyt tuntuu, että runo on selkeästi monikäyttöisempi laji kuin proosa.
9.6.2009 kello 13:19
Ah, hauska huomata, että automaatti linkitti minut tähän kirjoitukseen, kun olin linkittänyt tämän omaan tekstiini. Huomasin myös, etten olekaan kommentoinut. Taisi tulla rimakauhu, kun edellisistä kommenteista on aistittavissa niin paljon suurempi paneutuminen kirjoittamiseen kuin mihin olen itse kyennyt (vai halunnut).
Itse koen olevani nimenomaan runojen kirjoittaja, mutta en niitäkään kirjoita tarpeeksi. Proosa tuntuu mahdottoman vaikealta, mieluiten runoilen tai kirjoitan tuokiokuvia omasta arjestani. Uskon kuitenkin, että harjoituksella minäkin voisin löytää itsestäni prosaistin. Nuorena ainakin onnistui lyhytproosan kirjoittaminen koulun ainetunneilla, kunnes lukiossa se ominaisuus pyrittiin kaikista karsimaan pois.
Pitäisi joskus alkaa toteuttaa tämän blogin hyviä neuvoja eikä vain sujuvasti lukea niitä ja sitten unohtaa…
13.6.2009 kello 11:01
@elina - Aivan, luutuneet käsitykset kaipaavat aika ajoin kunnon ravistelua. On tervettä muistuttaa itseään siitä, miten antiikin Roomassakin kirjoitettiin härskejä pilkkarunoja – ja vieläpä hyviä ja edelleen puhuttelevia sellaisia (ks. esim. Catullus).
@jl - Pitäisi joskus alkaa toteuttaa tämän blogin hyviä neuvoja eikä vain sujuvasti lukea niitä ja sitten unohtaa…
Älä huoli, minustakin tuntuu tältä yhtenään – vaikka olen yksi blogin kirjoittajista. Oman käyttäytymisensä muuttaminen on aina hitaampaa kuin jonkin tiedon tai ajatuksen omaksuminen älyllisellä tasolla. Mutta kun altistaa itseään näille ajatuksille säännöllisesti ja etenee pienin, tietoisin askelin, ne alkavat kyllä vaikuttaa.
En osaa muuten sanoa, miksi jotkin paluuviitteet näkyvät kommenteissa mutta toiset eivät. Täytyy tutkia asiaa.
19.12.2009 kello 19:56
kuulen rimputuksen, ei pianonpimputuksen, intin simputuksen, mopot poistuu, maa soistuu.. vaan ovikellon, ehkä joku tulos, en oo menos ulos, sil ehkä ootan sua, kaipaat mua, sydämes sykkii, on niin kiva lykkii, lähelläs, äläs sähellä… vaik joskus pakastaa, sua tuun ain rakastaan…
23.12.2009 kello 18:47
kaikil teil, jyy nou, tiedoks, ruokaa en laita miedoks, maustet pitää ol hiukan yli tarpeen, sano jo lili marleen.
en käy koulua, hyvää joulua!
23.12.2009 kello 23:55
katon tauluas seinäl, hiukan kiristää kaulust,
silmäs siniset, miks vetiset?
ootko itkenyt, et ainakaan rikkaruohoja kitkeny..
sun on jotain ikävä, tiedäks, lienet , tietänetkö, vietänetkö.
kukin, mukin just kaadoin, saatoin, en, aattelin syödä hiukan kinkkua, en välttämät sinkkua hae, ellei taivas putoo, etten sanois kutoo, mut verkkoonsa kummasti kiet, mut siet, rakastat mua….
24.12.2009 kello 0:56
kävelen illoin, mietin silloin, kun saisin pidellä sua sylissäin, ikkuna auki, tunnen lievän tuulen, sit maistan huules.
lakkaan, sanot, älä ny sakkaa, halataan, ja varmana palataan.
tunnut niin hyvält, kun orastavalt jyvält, jok mua varten on olemas, molemmas lienee sen tiennee, vikamme, likamme, hyväksymme, lykäksymme, tiäks miks? sil tunnemme sen, mit sanois en viel, vaik tuntenut oon ihanan kielesi
haluut, koiras luut kaluu, mua haluut,ja sydämessäs tuntuu hyvält, ei meidän tarvi miettiä jok jyvält, sil tiedäks mik on voimist vahvin? vaik maku kahvin, aamuisin, tuoksuu hyvält, saatamme käydä kyläl, pidämme toisiam kädest kiin, ei niin, et kumpikaan vaivaantuis, miten sanois kuis, jyy nou hani… rakkaus…
9.6.2009 kello 12:34
[...] Itse miellän tyypillisimmän tankan (ja haikun) olevan luontoruno. Wikipedian artikkeli ei kuitenkaan rajoita tankaa luontoaiheeseen vaan määrittelee tankan tyyliltään valittavaksi – aihepiiri voinee tuolloin olla mistä tahansa. Näiden molempien japanilaisten runomuotojen olennainen olemus lienee se, että niissä kuvataan tapahtumia, joiden kautta lukija käsittää taustalla olevat kirjoittajan tunteet. Kirjoittaja ei siis anna valmiiksi pureskeltua selitystä lukijalle vaan antaa tilaa tulkinnalle. Tämän ajattelen olevan hyvä periaate kaikessa muussakin runoudessa. Runoilua yleensä on hiljattain pohdittu Kirjoittajatreffeillä. [...]