Marigoldin tuttu maailma
Kuten toukokuussa uhosin, olen kesällä pyrkinyt paneutumaan niihin pakko lukea -kirjoihin, joille ei muulloin ole aikaa. Hiljakkoin sain käsiini keväällä ilmestyneen, aiemmin suomentamattoman Montgomery-tyttökirjan, Marigoldin lumottu maailma (2009), (Magic for Marigold, 1929).
Olen lukenut tyttökirjoja jokseenkin yhtä kauan kuin olen ylipäätään lukenut, ja kyseisessä genressä Montgomery on ehdottomia suosikkejani. Anna, Emilia ja Jane Victoria ovat viihdyttäneet minua vuodesta toiseen – ne ovat niitä lapsuuden kirjoja, jotka kestävät lukua myöhemmälläkin iällä.
Se, kun tarttuu entuudestaan tuntemattomaan teokseen lapsuuden suosikkikirjailijalta, herättää kuitenkin ristiriitaisia tunteita…
Tuttua, turvallista, turruttavaa?
Ennen kirjan lukemista olin tietysti hiukan peloissani: Mitä jos se onnistuisi jollain tavalla pilaamaan minulta kaikki muutkin ihanat, rakkaat Montgomeryt? Entä jos se olisi todella järkyttävän huono?
Sitä kirja ei tietenkään ole, onneksi. Ei se tosin ole tärisyttävän hyväkään. Se on vähän enemmän kuin ihan kiva. Tosi kiva. Siinä on paljon tuttuja, hyväksi havaittuja aineksia:
- (puoli)orpo tyttö
- ankara iäkäs naissukulainen
- kakkuja
- sukuylpeys
- sukukartano
- kissoja
- ranskalaisniminen renkipoika
- kakkuja
- Prinssi Edwardin saaren punaisia maanteitä
- taianomainen kuusikko
- lapsen vilkas mielikuvitus
- kakkuja
Jossain vaiheessa saattaa tulla sellainen olo, että tämän kaiken on lukenut ja siitä hullaantunut jo Annan ja Emilian kanssa. Marigold solahtaa helposti mukaan Montgomery-kaanoniin, muttei muuta sitä mitenkään.
Yhtäältä olo on turvallinen ja helpottunut, kun kaikki lapsuudesta tutut elementit ovat paikallaan. Montgomeryn kirjojen maailmaan palaa mielellään kuin mummolaan. Toisaalta aikuisena ja genren hyvin tuntevana lukijana sitä kaipaisi myös hieman rosoja, säröjä tai uusia sävyjä. Haluaisin nähdä vanhan suosikkini nousevan uusiin ulottuvuuksiin.
”Ei mitään mutinoita”
Olen kahlannut huolella läpi kaikki kotikaupungin kirjaston hyllystä löytyneet Montgomeryt, mutten ole koskaan nähnyt sitä vaivaa, että olisin alkanut jäljittää alkukielisiä tai suomentamattomia teoksia.
Marigoldia lukiessani tulin kuitenkin kiinnittäneeksi huomiota käännökseen. En siksi, että siinä olisi mitään vikaa – Sisko Ylimartimon käännös kulkee sujuvasti. En vain ollut varsinaisesti tullut ajatelleeksi, että myös aikaisemmin lukemani Montgomeryt on jonkun täytynyt suomentaa, ensimmäiset niistä miltei 80 vuotta sitten.
Kahdeksassakymmenessä vuodessa kieli ehtii muuttua. Aloin pohtia, näkyykö muutos myös Montgomery-käännöksissä, joista ensimmäinen, Hilja Vesalan kääntämä Annan nuoruusvuodet on ilmestynyt suomeksi jo 1920.
Oman kirjahyllyn 20- ja 60-luvuilla suomennettujen Montgomeryjen selailu ei paljastanut järisyttäviä eroja. Yksittäiset sanavalinnat, ilmaisut tai lauserakenteet saattoivat tuntua vanhemmilta, mutta selkeitä muutoksia oli vaikea havaita.
Tietynlainen vanhahtavuus toki myös kuuluu kirjojen tyyliin: onhan ne kirjoitettu 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, ja kirjojen kuvaamaan maailmaan kuuluvat sellaiset hämmentävyydet kuin uutimet, musliinikangas ja presbyteerit (kaikki sanoja, jotka eivät täysin avautuneet nuorelle lukijalle).
Myös Marigoldin lumotusta maailmasta välittyy jotakin samaa kuin jo Hilja Vesalan ensimmäisissä Anna-suomennoksissa. Lämmin ja hiukan ironinen kertojanääni tuntuu oikealta, ja kieli on rikasta ja viihdyttävää.
”Hip oli kerrassaan valloittava. Hän käytti sukkelia, viimeistä huutoa olevia ilmaisuja, kuten ”sepä poikaa”, ”höpönlöpöä” tai ”ei mitään mutinoita” – ja vilkuili Marigoldia nähdäkseen, ihailiko tyttö hänen nokkeluuttaan.”
Kissoja ja vihannessäilykkeitä
Suomentajan jälkisanassa Ylimartimo lainaa Montgomeryn päiväkirjaa: ”Olen voinut tällä viikolla paremmin ja minulla on ollut kiire säilöä hienoa pikkelsiä. Magic for Marigold tuli Stokesilta. Näyttää oikein mukavalta.”
Kieltämättä tuntuu, että itse romaanikin on saattanut syntyä säilömisen lomassa kirjoittajan keitellessä kasaan hupaisia sattumuksia ja sukutarinoita, joita hänellä tuntuu riittäneen ehtymättömästi.
Haittaako se sitten? Ei niin paljon, etteikö lukeminen kannattaisi. Jos olet Montgomeryn ystävä, lue tämä kirja – siinä on puhuvia kissoja! Jos et ole vielä tutustunut Montgomeryyn, aloita kuitenkin Runotytöistä. Ne ovat ihan parhaita.
Jään joka tapauksessa odottamaan syksyllä ilmestyvää Montgomery-novellikokoelmaa Siteeraamme Blythejä. Ehkä tämä ennen julkaisematon, aikaisempia paljon synkemmäksi luonnehdittu Anna-kirja hoitaa sen kaanonin horjuttamisen, jota Marigoldissa ei nähty.
Miten sinun kesälukemisesi ovat sujuneet?
viesti aiheesta lukeminen
14.8.2009 kello 10:00
Saat kyllä Montgomeryn kuulostamaan juuri sellaiselta lukukokemukselta, joita sai kaksitoistavuotiaana. Stephen Kingin kertojahahmo sanoo Stand by Messa jotenkin niin, että 12-vuotiaana saa parempia ystäviä kuin koskaan ennen ja jälkeen, mutta minusta sama pätee myös kirjoihin. En usko, että saan koskaan lukemisesta irti juuri sellaisia riemun, ihmetyksen ja mielihyvän kokemuksia kuin ala-asteikäisenä Marvelin sarjiksista, Jules Vernestä ja WSOY:n Suuret seikkailut -sarjasta.
Mitä kysymykseesi tulee, olen kahlannut läpi nykykirjallisuuden klassikoita. Silti jokainen kirjastokäynti vahvistaa ajatusta: pitäisi käyttää lukemiseen paljon enemmän aikaa, kun hyviä kirjoja on niin paljon.
14.8.2009 kello 18:17
Aika yllättävä yhteensattuma, minä luin “Annan nuoruusvuodet” -kirjan nyt kesällä (ikää on 37 vuotta ja sukupuoli on mies, joka ehkä selittää sen, miksen ole aiemmin tarttunut tähän tyttökirjojen klassikkoon).
Kirja oli oikein positiivinen yllätys, “pulinaboksin” edesottamuksista lukeminen oli riemastuttavaa. Seuraava osa (”Anna ystävämme”) jäi kesken, mutta asiantuntijan suosituksesta luin “Sateenkaarinotkon”, joka oli myös oikein vetävä kirja (vaikka toki alku vyörytti melkoisen edellisissä osissa rakentuneen nimihärdellin).
—
Kysymys tuosta, että kaipaa vanhalta tuttavuudelta uusia näkökulmia ja sellaisia: mielestäni parasta, mitä kirjailija voi tehdä, on kirjoittaa ainakin kokonaiset sarjat samalla tavalla (siis “yllätyksettömästi”). Silloin lukija tietää jo kirjaan tarttuessaan, mitä saa.
Kokeilut ja sellaiset, ne voi erottaa aivan omiksi kirjoikseen. En kuitenkaan pidä ollenkaan pahana sitä, että kirjailija (tai taiteilija ylipäätään) pysyttelee omassa tyylissään sen löydettyään vaikka koko loppuelämänsä.
ACDC on ACDC eikä bändin tuotantoa rasita ollenkaan se, että se on tehnyt ne samalla kaavalla jo vuosikymmeniä :D Jos haluaa jotain muuta, niin turvautuu toiseen bändiin :)
19.8.2009 kello 11:38
Mako, hienoa, että olet löytänyt Annan! :)Itsekin tykkään, että tuo sarjan ensimmäinen osa on ihan niitä parhaita.
Tuo, mitä sanoit tietynlaisen yllätyksettömyyden hyvistä puolista, on kyllä totta sekin. Marigold oli nautinnollinen lukukokemus juuri siksi, että tyyli ja miljöö oli tuttu & rakas. Jos kuitenkin tuntuu, että kaiken on jo aiemmin lukenut, mutta mehevämpänä versiona, saattaa kirja siitä huolimatta tuottaa pienen pettymyksen…
Lukuiloa loppukesään kaikille, vielä ehtii kirja kädessä puistoon/laiturinnokkaan!
27.8.2009 kello 17:21
Loistavaa, olin juuri pohtinut Anna- ja Runotyttöfanina samaa asiaa Marigoldin suhteen. Nyt voin turvallisesti sen lukea… Montgomeryn kirjoissa on todellakin kotoisuuden tuntu, eikä se näytä katoavan vaikka kirjoja lukee myöhemmällä iällä uudestaan.
Ja tosiaan, miehet menettävät paljon kun eivät lue Montgomerya nuoruudessaan - Vihervaaran Anna kun on aika cool.
29.8.2009 kello 17:33
Iisa, lue ihmeessä Marigold - kannattaa ihan jo puhuvien kissojen ja Hipin takia. :)