Piirustuksen alkeet I
Aloitin tänä syksynä paikallisessa työväenopistossa uuden harrastuksen, piirtämisen. Piirustuksen alkeet on yllättäen osoittautunut kurssiksi, jolla olen oppinut paljon (myös) kirjoittamisesta. Listaan tässä viestisarjassa ajatuksia, joiden äärelle tiistai-iltojen intensiiviset kolmituntiset ovat minua johdattaneet.
Onko meillä omaa ääntä?
Oma ääni on asia, joka on herättänyt paljon keskustelua, toiveita ja hämmennystä. On näkökantoja, joiden mukaan oma ääni on jonkinlainen sisäsyntyinen, metafyysisellä tasolla oleva olemus, perusta tai peruslahjakkuus, joka joillakin on ja toisilta puuttuu. Oma ääni on siis jotakin, jonka kirjoittajat voivat etsimällä löytää – tai sen puuttuessa eivät voi.
Täysin vastakkaisiakin argumentteja on esitetty. Niiden mukaan keskustelut omasta äänestä ovat abstrakteja, harhaanjohtavia ja mielivaltaisia. Näissä näkemyksissä lähdetään siitä, että kirjoittajan oma ääni rakentuu sosiaalisesti, suhteessa ympäröiviin käsityksiin kirjoittamisesta ja teksteistä. Oma ääni on oppimisen, harjoittelun ja harjaantumisen tulos.
Essentialismista konstruktionismiin
Ensimmäinen näkemys, jota kutsun essentialistiseksi, mystifioi kirjoittamisen ja sen myötä kirjoittajat. Yksinkertaisimmillaan se väittää, että tietty kirjoittaja on ainoastaan ja vain runoilija tai prosaisti. Toinen lähestymistapa, jonka nimeän tässä konstruktionistiseksi, sallii ensimmäistä paremmin kirjoittajan moniäänisyyden, monipuolisuuden ja monialaisuuden.
Kyse on toki karrikoiduista malleista, eikä niiden välisiä eroja ole syytä asettaa liiaksi vastakkain. Paremminkin näitä ääripäitä tulee lähestyä jatkumona, jonka väliin mahtuu lukematon määrä ainakin lyijykynä- ja hiilipiirroksissa keskeisiä harmaan eri sävyjä.
Oma viiva, oma ääni
Aloitamme piirustuksen alkeet lyijykynällä. Opettelemme oikeaa tapaa pitää välinettä kädessämme, mikä ei ole sama, jolla olemme tottuneet kirjoittamaan. Piirrämme viivaa ja pyrimme saamaan ranteen irtonaiseksi. Pysty- ja vaakaviivoista siirrymme pyöreän kautta eri tavoin kaareviin viivoihin.
Lopputulos on mielenkiintoinen. Kenenkään kurssilaisen pystyviivakaan ei ole samanlainen kuin toisen. Samoin tapahtuu treenikirjoittamisessa. Jos kahdellekymmenelle kirjoittajalle antaa tehtäväksi kirjoittaa treenin sanasta ”harmaa”, kaikki harmaat ovat erinäköisiä ja erisävyisiä.
Tässä meille kirjoittajille sitä omaa ääntä. Väitän siis, ettei asiasta tarvitse tehdä ongelmaa. Meillä on se jo, riippumatta siitä, pidämmekö sitä sisäsyntyisen lahjakkuuden vai yhteiskunnallisen oppimisen tuloksena – vai molempina.
viesti aiheesta tavat & työskentely
20.11.2009 kello 16:37
Ääni oman äänen puolesta!
Ensin iso kiitos inspiroivasta blogista.
Luin joitain päiviä sitten lehdestä erään debytoivan runoilijan haastattelua, jossa hän väitti kadottaneensa oman äänensä kirjoittajakoulutuksessa etsimällä sitä liikaa. Tämä allekirjoittaisi ajatuksen siitä, että oma ääni on myötäsyntyinen ominaisuus, jota ei ehkä kannatakaan liikaa analysoida.
Uskon, että jokaisella se kuitenkin on, toiset ehkä uskaltavat työskennellä enemmän sen ehdoilla kuin toiset? Ja voihan se olla huonokin se oma ääni, mutta oma kuitenkin.
Kysymys on siis mielestäni juuri enemmän omasta kirjoitustyylistä. Oma ääni -sanapari saa asian vain kuulostamaan huomattavasti ylevämmältä!
22.11.2009 kello 0:00
Hyvä kirjoitus Johanna ja onnittelut uudesta erinomaisesta harrastuksesta! Eikö olekin mahtavaa miten paljon eri taidemuodot voivat antaa toisilleen? Minä olen jo pitkään käyttänyt piirtämistä eräänlaisena kirjoittamisen apuvälineenä, erityisesti henkilöitä ajatellessani. Samalla kun henkilön ulkoiset piirteet hahmottuvat paperille, tarkentuvat myös hänen sisäiset ominaisuutensa. Kätevää! Mitä omaan ääneen tulee, uskon että siihen tarvitaan molempia: lahjakkuutta ja laajempaa oppimista. Myös tahtoa tarvitaan. Sanoisin, että oma ääni löytyy vain paljon kirjoittamalla.
23.11.2009 kello 10:31
@Sanatyöläinen - Kiitos kommentista. Tuo mainitsemasi runoilijahaastattelu on mielenkiintoinen. Omaa ääntä ei varmaan pidä liiaksi analysoida eikä sitä kautta mystifioida, ja kirjoittajakurssit voivat varmasti pahimmillaan saada kirjoittavan ihmisen aivan lukkoon, vaikka tarkoitus on täysin päinvastainen.
@Satakieli - Lämmin kiitos! Hieman pelotti aloittaa tätä juttusarjaa, kun ajattelin, että se vaikuttaa helposti masturbaatiolta eikä anna muille mitään. Eri taidemuotojen yhtäläisyydet ja eroavuudet ja päällekkäisyydet puhuttelevat minuakin paljon. Tuntuu siltä, että piirtämisen kautta olen alkanut arvioida uudella tavalla kirjoittamista. Toinen muoto valottaa toista uusista näkökulmista. Esimerkkisi kautta se on mitä ilmeisimmin myös hyvä tuki ja lisä.
23.11.2009 kello 23:51
Itse olin aikoinani (sarjakuva)piirtäjä. En ole koskaan oikein päässyt perille siitä, kumpi asiaan johti - oliko niin, että luontainen lahjakkuus ajoi piirtämään, vai johtuiko kaikki vain suuresta määrästä piirroksia.
Sittemmin aloin opetella kitaran soittoa. Tarkoitukseni oli mm. todistaa se, ettei jonkin välineen hallinta vaadi suoranaisesti lahjakkuutta, vaan treeniä. No, kitaran soittaminen vaati sen verran paljon treeniä, että se jäi sitten jossain vaiheessa vähän taustalle. Joka tapauksessa, uskon, että jokainen, jolla on lempibiisi, omaa riittävästi musiikkikorvaa siihen, että oppii soittamaan.
Soittoharrastuksen yhteydessä tuli sitten myös mietittyä piirtämisen ja soittamisen eroja ja samankaltaisuuksia. Onhan niitä, vaikka aika erilaisista taidemuodoista lopulta on kyse.
Uusinta harrastusta eli kirjoittamista en ole kauheasti miettinyt piirtämisen tai soittamisen kannalta. Yksi ero nyt ainakin on se, että piirtäminen ja soittaminen ovat molemmat motorisia lajeja, ja molemmat ovat välinelajeja. Piirtämistä ja soittamista ei voi opetella kirjoista, vaan motoriikan kehittäminen kelvolliseksi (siihen, ettei se rajoita taiteellisia inspiraatioita) onnistuu vain hurjasti treenaamalla. Ne ovat myös välinelajeja siinä mielessä, että hyvän lopputuloksen saavuttaminen ei välttämättä onnistu ilman hyviä välineitä (no, sen verran, että hyvä piirtäjä saa hyvää jälkeä myös lyijykynällä ja kopiokonepaperilla, mutta se asettaa sitten myös rajoitteet mm. värityksen suhteen).
Kirjoittaminen ei ole oikeastaan motorinen laji, vaikka toki 10-sormijärjestelmän hallinta tekee siitä miellyttävämmän harrastuksen. Myöskään välinelajiksi kirjoittamista on vaikea mieltää, notepad tulee koneen mukana :)
Varmasti samankaltaisuuksia ja eroja löytyy. Kyllähän piirtämisessä puhutaan sommittelusta, kontrastista ja harmoniasta ja sellaisista, ja ne ovat varmasti jollain tavalla tuotavissa myös kirjoittamisen piiriin?
23.11.2009 kello 23:56
Ah, ja omasta äänestä - ajattelen itse sen sellaiseksi, että se kehittyy sen mukaan, mitä kirjoittaa, mistä pitää ja millainen on tausta. En usko, että omaa ääntään voi “menettää”, vaan sitä voi kehittää, mutta toki varmaan joskus voi käydä niin, että kehittyminen menee sellaiseen suuntaan, ettei sitä tunnista omakseen :)
24.11.2009 kello 10:58
@MaKo - Kommentissasi on paljon asiaa, paljon pohdittavaa. Kun syksyn alussa kävin hankkimassa piirustusvälineitä, mietin, että kirjoittaminen on todella helppo ja halpa harrastus/taidemuoto, ei todellakaan välineurheilua, kuten toteat. Itse olin aikoinani muusikko, multi-intrumentalisti, mutta pääsoittimekseni tuli ajan myötä huilu. Viimeinen ja paras huiluni oli jo huomattavan kallis investointi. Kynä ja halpa lehtiö riittävät kirjoittajalle.
Tuo paljo harjoittelu, johon myös viittaat, on niin ikään erinomaisen totta. Tulen ottamaan siihen kantaa tämän sarjani tulevassa blogissa.