Se, etten ole toimistotyöläinen, ei estä minua olemasta täysiverinen toimistofetisisti. Vai miten muuten kuvailisit ihmistä, joka suostuu käyttämään arkistossaan vain tietynlaisia muovitaskuja, mehustelee työtilapornoa ja sisustaa mielessään unelmien kirjoittaja-ateljeeta puhtaan valkoisine pintoineen ja bonsai-fiikuksineen?

Omalla toimistolla, eriöllä tai avokonttorin kulmalla on minulle erityinen symbolinen merkitys. Hyvin järjestetty, viihtyisä, käytännöllinen, tyylikäs ja tehokas työpiste kiteyttää mielessäni jotakin oleellista.
Ja kuten niin monet arkiset perversiot, tämäkin sysimusta sieluni repeämä juontaa juurensa lapsuuden kokemuksista.

Lepakoita tapulissa

Lapsuudenystäväni isä on taitava harrastajapuuseppä. Kun olin kuusivuotias, hänen verstaansa oli ehdottomasti maailman jännittävimpiä paikkoja.

Verstaan seinille ripustetut eksoottiset työkalut, hyllyjen pölyiset lasipullot ja höyläpenkin viereen lakaistut serpentiinilastut herättivät minussa kunnioitusta: täällä tehtiin selvästikin jotain hyvin tärkeää.

Tähän tuoreelta puulta ja voiteluöljyltä tuoksuvaan huoneeseen astuessani minusta tuntui kuin olisin astunut omistajan kaikkeinpyhimpään. Raskaan oven lisäksi sitä suojelivat työkalujen käyttöä koskevat ankarat kiellot ja varoitukset.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että verstas merkitsi ystäväni isälle samaa kuin Lepakkoluola Batmanille – aivan erityiselle toiminnalle pyhitettyä tilaa, jossa mies heittää yltään arkiroolinsa ja muuntautuu viittaritariksi tai kädentaitajaksi, joka väsymättä ja ulkomaailman unohtaen tekee sitä, mikä erottaa hänet tavallisista ihmisistä.

Ja kuka kuusivuotias poika ei haluaisi olla Batman?

Kirjoittajaelämää hakkeroimassa

Pikakelataan viisitoista vuotta eteenpäin, yliopistossa luovan kirjoittamisen opintoja suorittavan harrastajakirjoittajan sotkuiseen yksiöön.

Minulla oli laatikoiden täydeltä epämääräisiä muistilappuja, suunnitelmia ja luonnoksia. Opiskelu- ja kirjoittamispaperini olivat suloisesti sekaisin ja jatkuvasti hukassa. Sähköpostilaatikko täyttyi lukemattomista viesteistä, takarajat menivät ohi kuin huomaamatta ja mielenperukoita kalvoi jatkuva epävarmuus siitä, että jotakin tärkeää oli jäänyt tekemättä.

Kerran klikkasin sattumalta Lifehacker-blogiin johtavaa linkkiä ja sain tietää, että on olemassa kokonainen henkilökohtaiselle tuottavuudelle ja työn organisoimiselle omistettu blogiskene, ns. lifehack-kulttuuri.

Life hackit ovat Niksi-Pirkkaa nörteille ja tietotyöläisille: ovelia arkipäivän ratkaisuja sähköpostitulvan ja viivyttelyn kaltaisiin informaatioajan ongelmiin.

Ällistyin ja innostuin eteeni avautuvasta uudesta maailmasta. Oman työn järjestäminen osoittautui olevan paitsi hyödyllistä, myös hauskaa.

Hyvä renki, huono isäntä

Suomenkielisessä Internetissä ilmiö ei saavuttanut mainittavaa jalansijaa edes ilmiön hulluina vuosina 2006–2008. Niinpä minäkin ruokin tiedonnälkääni ulkomaisten blogien voimin. Perehdyin tiiviissä tahdissa mitä moninaisimpiin tehokkuustekniikoihin monivaiheunesta GTD:hen ja timeboxingista selkeisiin tehtävälistoihin. Monista kokeilemistani asioista on tullut korvaamaton osa päivittäisiä rutiinejani.

On helppoa perustella itselleen, miksi tällaisten hakkeriratkaisujen omaksuminen on järkevää. Kukapa ei haluaisi työskennellä viihtyisässä ja käytännöllisessä ympäristössä, hoitaa joutavat pikkujutut nopeammin pois alta ja varmistaa, että tärkeät paperit löytävät oman paikkansa?

Mutta asialla on myös toinen puoli. Aleksi Moisio summaa sen osuvasti Taloussanomien artikkelissaan:

Parhaimmillaan tuottavuusblogien esittelemien kikkojen avulla voikin saada enemmän aikaan. Pahimmillaan tehokkuusvinkkien vertailusta ja erilaisten apuvälineiden virittelystä itsestä tulee aikaa vievä projekti.

On tärkeä muistaa, että lopulta vinkeillä on vain välinearvoa. Vähenevien rajatuottojen laki määrää, että lopulta näpertelyn jatkamisesta ei ole enää käytännön hyötyä. Se kehittyy masturbatoriseksi harrastukseksi ja keinoksi viivytellä oikeisiin töihin tarttumista. Ja mikä pahinta: ainainen niksien ja helppojen ratkaisujen korostaminen vie huomion pois vaikeista kysymyksistä, joita moni tuottavuushekumoija välttelee.

Kuten: Mitä tarkoitusta tämä kaikki palvelee? Kun olen tehnyt ympäristöstäni täydellisen – mitä sitten?

Kirjoittamisen zen

Mielikuvieni unelmatoimisto ja tämänhetkinen oikea työpisteeni heijastelevat molemmat mieltymystäni selkeyteen, yksinkertaisuuteen ja seesteisyyteen.

Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole selkeää, yksinkertaista tai seesteistä. Se on monisyinen, hankala ja usein raivostuttavakin prosessi, johon jokainen kirjoittaja koettaa löytää omanlaisensa tolkun.

Jotkut kukoistavat kaaoksen keskellä ja antavat ympäristönsä heijastella mielikuvituksensa kuohuja. Toisille taas kirjoittaminen on nimenomaan haparoiva yritys luoda järjestystä sinne, missä sitä ei ole.

Gustave Flaubert sanoi mielestäni aika hyvin:

Ole säännöllinen ja järjestelmällinen elämässäsi, jotta voit olla raaka ja omapäinen työssäsi.

Ammattimaisuuden ulkoiset tunnusmerkit – oma pöytä, nimetyt työajat, luottotyökalut ja selkeä systeemi – ovat minulle tapa löytää mielenrauhaa. Ne auttavat minua suodattamaan pois epäolennaisen ja keskittymään tekemään mahdollisimman hyvin sen, mitä kulloinkin olen tekemässä. Ne saavat minut ottamaan leikkimisen vakavasti.

Ja siitä kirjoittamisessa on lopulta kyse.