Kuva: Aditi Pany

Minun piti kirjoittaa tietokirjan toimittamisen jälkeisestä juhlahumusta. Vaan toisin kävi. Kuten hedelmällisimmillään tapahtuu, kirjoituksella oli oma mieli. Ja kun aikani olin harannut tuloksetta vastaan, antauduin. Eihän siinä kirjoittaja muutakaan voi.

Ennen kuin elämä on yhtä julkaisunjälkeistä juhlaa, omistan muutaman ajatuksen sille, mihin on pettymysten osalta syytä tottua. Ja kun niihin on tottunut, ne eivät enää ole karvaita. Eivät oikeastaan edes juuri pettymyksiäkään. Kunhan vain ovat.

Muutostiloja

Kustannustoimittajat, omat hovikriitikkosi ja lehtien toimitukset tekevät korjaus- ja muutosehdotuksia. Lehtien toimitusten muutosehdotukset tosin voivat yllättää, kun katselee painotuoretta aviisia. Niitä kun ei välttämättä muuten ennen näe. Usein ne eivät myöskään ole muutosehdotuksia, vaan palstatilan aiheuttamia silpomisia.

Muutosehdotuksiin on hyvä suhtautua nöyryydellä ja kiitollisuudella. Silloinkin, kun niistä on eri mieltä. Parikymmenvuotisen kokemukseni myötä olen tullut siihen tulokseen, että puolustelut, selittelyt tai täydellinen palautteen ymmärtämisestä kieltäytyminen ovat kokemattoman kirjoittajan merkki.

Kokemuksen myötä arvostus saatua palautetta ja palautteenantajien ”ulkopuolisen katsetta” kohtaan kasvaa. Ja mikä tärkeämpää, kokemuksen myötä oppii suhtautumaan omaan tekstiinsä neutraalimmin, kauempaa. Palaute ei enää tunnu henkilökohtaiselta hyökkäykseltä tai omien kirjoittajankykyjen kieltämiseltä.

Tarkoittaako tämä, että kaikki muutosehdotukset tai toteutetut muutokset on hyväksyttävä? Ehdottomasti ei! Omaa intuitiotaan ja asiantuntemustaan on syytä kunnioittaa. Kyse on jonkinlaisesta keskitiestä siten, ettei niele huonoa tai asiatonta palautetta, muttei myöskään pidä liiaksi kiinni omista näkemyksistään alati paisuvan egonsa vuoksi.

Kuva: mckaysavage

Pelko, epävarmuus, kiitos

Lukupiirikirjan julkaiseminen pelotti minua, sillä olin pariin otteeseen tehnyt kustannustoimittajan ehdottamien muutosten nojalla artikkeleihin muutoksia ilman, että olin neuvotellut niistä artikkelien kirjoittajien kanssa. Sitä ennen kirjoittajat olivat jo muokanneet artikkelinsa ainakin kertaalleen meidän kolmen kirjan toimittajan kommenttien nojalla.

Tekstien muokkaaminen on osa toimitusprosessia. Helpotuksekseni kaikki päättyi hyvin. Kirjoittaja, jonka artikkelimuutoksista olin ollut eniten huolissani, lähetti minulle kirjan saatuaan sähköpostia: ”Kiitos toimittajille: juttuni oli parantunut myös viime vaiheessa.” Toisaalta, kyseinen kirjoittaja on onneksi sangen kokenut niin kirjoittajana kuin julkaisijanakin.

Painovirhepaholaisia ja matonkutojia

En lakkaa milloinkaan hämmästelemästä sitä, että moneen kertaan luettu, oikoluettu ja huolella toimitettu teos ei koskaan ole täydellinen. Ja kokemus on joka kerta yhtä turhauttava. Pahimmillaan ensimmäiseen kirjoitus- tai painovirheeseen törmää jo kirjan ensimmäisellä sivulla.

Ajattelin (toivoin!), että Lukupiirikirja oli niin huolella ja moneen kertaan tehty, että olimme viimeinkin saavuttamassa mahdotonta, täydellisyyttä. Pyh ja pah! Valmis, painettu kokoelma palautti minut hyvin nopeasti maan pinnalle, julmaan ja armottomaan reaalitodellisuuteen. Ja hyvä niin.

Kuva: Helico

Monissa kulttuureissa käsityöläiset kutovat tietoisesti esimerkiksi mattoihinsa virheen. Traditio juontuu ajatuksesta, että vain Jumala voi olla täydellinen.

Tämä ajatus lohduttaa minua joka kerta. Ei Jumalan täydellisyys (olen agnostikko), vaan ihmisen väistämätön epätäydellisyys, jota voidaan kutsua myös inhimillisyydeksi. Virheet jos mitkä opettavat päästämään irti, sillä julkaistu teksti elää jo omaa elämäänsä. Ja virheet, jos mitkä, kehittävät kykyä olla lempeä kirjoittavalle itselleen – kirjoittamisen jokaisessa vaiheessa.