Olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanut aika paljon työkseni. Töissä tehtailen joka päivä erilaisia koulutus- ja kulttuurialan tekstejä: hakemuksia, hankesuunnitelmia, raportteja. Muistioita, tiedotustekstejä ja läjäpäin sähköpostia. Työltä, vaikka usein hauskaltakin sellaiselta, tuntui myös keväinen gradunkirjoitusputki.

Olen pohtinut, miten kaikki tämä asiatekstien tahkoaminen on vaikuttanut muuhun kirjoittamiseeni – siihen vapaa-ajalla harrastamaani ja kaunokirjalliseen.

Kuva: theilr

Tekstiähky

Tiedän, että monet ovat sitä mieltä, ettei vapaa-ajalla enää jaksa tehdä sitä samaa kuin töissä. Jossain vaiheessa minustakin tuntui siltä, eikä illalla enää tehnyt mieli istua tietokoneen ääressä hakkaamassa näppäimistöä. Tuntui, että kaikki oli pelkkiä sanoja ja tekstitiedostoja ja ettei niitä jaksanut enää yhtään lisää.

Tunsin myös olevani kirjoittamisen suhteen melko epäluovassa tilassa: on aika lailla eri asia täyttää nälkävuoden pituisen EU-hankehakemuksen sivuja tai muotoilla Foucault’n näkemyksiä vallasta ymmärrettäväksi, tarkoin lähdeviittein varustetuksi tutkimustekstiksi kuin kirjoittaa novellia.

Toisaalta tiukan asiallinen työkirjoittaminen sai kaipaamaan kaunokirjallisuutta. Olen viimeisen vuoden aikana nauttinut lukemisesta intensiteetillä, jollaista viimeksi koin kirjallisuudenopintojen alkuhuumassa.

Myös oman proosan kirjoittaminen tuntuu hyvältä, kun vain pakottaa itsensä siihen. Kun on päivällä ollut asiallinen paperilla, on illalla hauskaa päästä kirjoittamaan jotakin aivan muuta. Irrottelemaan, kokeilemaan. Myös asiatekstien kirjoittaminen on omalla tavallaan luovaa, mutta sitä säätelevät yleensä tietyt käytännöt. Siksi kaunokirjallisen tekstin tekeminen on hauskalla tavalla erilaista: siinä saa tehdä mitä vain lystittää.

Kuva: canonsnapper

Vauhtia ja tolkkua

Olen huomannut, että työkirjoittamisesta on hyötyäkin. Päivittäinen asiatekstien tekeminen tuo kirjoittamiseen hyvää rutiinia. Kun kirjoittaminen on työtä, ei voi unohtua pohtimaan joka sanaa, sillä teksti on saatava valmiiksi. Silloin sitä vain kirjoittaa.

Huomaankin tulleeni nopeammaksi kirjoittajaksi. Varmaan aivan konkreettisestikin, sorminäppäryysmielessä - mutta myös siten, että tekstiä tehdessäni yritän reippaasti saada paperille ainakin jotakin. Tiedän, että myöhemmin joudun muokkaamaan ja korjaamaan, mutta se kuuluu kirjoittamisen luonteeseen.

Asiatekstien kirjoittaminen harjoittaa myös sanomaan sanottavansa selkeästi. Kun kirjoittaa työkseen, kirjoittaa muille: tekstistä on saatava tolkkua. Tämä ei ole lainkaan haitaksi myöskään kaunokirjallisessa tekstissä. Kaunokirjallisuudessa monimerkityksisyyksillä toki voi pelata aivan toisin kuin kokousmuistioissa. Silti on hyvä miettiä, mitä oikeastaan on sanomassa ja miten.

Yllättävä hyöty on ollut myös tekstinkäsittelyohjelman parempi hallinta. Voi sitä voitonriemua, kun vihdoin onnistuin saamaan asiakirjan osien erillisen sivunumeroinnin toimimaan Wordissa!

Kuva: Muffet

Olenkin tullut siihen tulokseen, että elän ihan mielelläni erilaisten tekstien keskellä ja välissä. Kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista, ja kun sitä tekee paljon, tulee kynä kädessä tai sormet näppäimistöllä ajattelusta yhä luontevampi osa omaa arkea. Haitallisena seurauksena ylenmääräisestä kirjoittamisesta on loppujen lopuksi vain krooninen hartiajumi.